Sunnuntain pitkä lenkki tuli juostua kaverin kanssa varsin yllätyksellistä reittiä. Tomi oli näppäillyt meille 22 kilometrin reitin Komoot-palveluun. Komoot suunnittelee reitin teitä ja polkuja pitkin käyttäjän antamien kohdepisteiden mukaan.
Osa reiteistä oli tuttuja Porin metsän maastoja, mutta Länsi-Porista Susisuolle suuntautuva osuus oli itselleni täysin tuntematonta. Komootin ennakkostatistiikassa reitistä noin kaksi kilometriä olikin luokiteltu kategoriaan unknown.
Tomi lähetti minulle reitin gpx-tiedoston, jonka latasin Suunto 9 -kelloon. Seurasimme etenemistä siitä ja samalla puhelimen Komoot-sovelluksesta. Navigointi onnistui kellolla varsin hyvin, mutta jokusessa tienhaarassa ja tiheämpien polkuverkostojen kohdalla täytyi reittiä tarkastella Komootista.
Komoot tarjoili Susisuolle mentäessä kerrassaan erinomaisia metsäpolkuja. Kääntöpisteemme oli käytännössä Susisuon majalla. Sieltä suunnattiin kohti Raumantietä, jonka ylitettyämme kuljettiin Porin metsän läpi takaisin lähtöpisteeseen.
Metsäpoluilla.
Pieni ennakkopelko oli, että Komootin suunnittelemalla reitillä on laajoja mutavellipeltoja tai vaikkapa rakennustyömaiden tuottamia esteitä. Yhden metsäpolun varella oli useita kaatuneita puita ja sen suuremmilta esteiltä vältyttiin.
Polvi sanoi en tuu
Noin 15 kilomerin kohdalla vasen polvi alkoi kipuilla. Ei ole aiemmin kipuillut. Virittelin ympärille elastista tukisidettä. Se rajoitti liikkuvuutta, mutta muita vaikutuksia ei juuri ollut.
Hidastuvaa juoksutahtia tuli pidettyä yllä vielä neljästä viiteen kilometriä ennen päämäärän saavuttamista, sitten oli pakko kävellä.
Tätä kirjoittaessa kävely tuottaa kipua polven ulkosyrjään. Nukkuminen sujui siten, että aina kääntyessäni heräsin polven jomotukseen.
Polven rasitusvammat ovat itselleni uusi juttu. Täytyy perehtyä tarkemmin, mistä voisi olla kyse.
Muokkaus 12.6.: Pidin kaksi viikkoa taukoa ja kokeilin juoksua varovasti. Polveen alkoi sattua kuuden kilometrin jälkeen. Pidin taukoa toiset kaksi viikkoa ja vahvistin jalkalihaksia kevyellä treenillä. Kesäkuun alussa kipua ei enää tuntunut ja juoksu on jatkunut.
Päälimmäisenä reissusta jäi kuitenkin erittäin hyvä fiilis. Tekniikka toimi ja uudet reitit – etenkin hienoilla metsäpoluilla – piristävät aina kummasti!
Koronavirus, tapaus covid-19, on laittanut maailmaa seis ja sekaisin.
Keväältä siirtyi Raumalta Poriin juostava Karhu-viesti toiseen ajankohtaan. Heinäkuun puolivälissä olevan NUTS Ylläs-Pallaksen kohtalo ratkeaa myöhemmin.
Tämän juoksijan näkökulmasta ei koronavirus ole maailmaa juuri muuten muuttanut. Ellei tauti tule päälle ja ellei kansalliskaarti sulje Porin metsää, kilometrejä karttuu kuten ennenkin. Flunssiin sairastumisen todennäköisyys näin sosiaalisen etäisyydenottamisen aikakaudella on pienempi. Ajat ovat juoksukilometrien nielemiselle jopa normaalia otollisemmat.
Tämän kuukauden tavoite, 120 km, tullee täyteen. Tätä kirjoittaessa mittarissa on 105 km. Katsoin YouTubesta ultrajuoksutapahtuma Western States 100:sta kertovan pätkän. Eräskin kaveri kertoi juoksevansa viikkotasolla parisataa mailia (n. 322 km). Omat kilometrit tuntuvat rinnalla puistokävelyltä. Toki kilometrit tavoitteiden ja elämäntilanteiden mukaan.
Tämän kuukauden yllättävin juoksu oli viime sunnuntaina. Suurimmaksi osaksi kaverin kanssa juostu pitkä lenkki. Minulla tuli mittariin hieman päälle 21 km. Olo oli koko lenkin vallan mainio. Ihan toista kuin taannoin sairastelujakson jälkeen juostun hallipuolikkaan kohdalla.
Ahmin ultrajuoksuvalmentaja Jason Koopin teoksen Training Essentials for Ultrarunning. Ultralle valmistautuminen ei suinkaan onnistu parhain päin ottamalla maratonohjelmaa ja lisäämällä siihen kilometrejä. Näin siksikin, että ultrat juostaan usein mäkisissä maastoissa ja poluilla.
Kirjassa on paljon mielenkiintoista teknistä selostusta esimerkiksi juoksun fysiologiasta. Tässä tekstissä käsittelen kuitenkin vain yhtä kirjan osa-aluetta. Koop kirjoittaa ultrajuoksuun treenailun yhtenä keskeisenä virheenä sen, että keskitytään liikaa kilometrimääriin, ja liian vähän harjoitusten intensiteettiin. Tämä on minun helmasyntini.
Koop kirjaa esimerkiksi seuraavia periaatteita ultrajuoksuun valmistautumiseen:
Kehitä hapenottokykyä
Kehitä maitohapon sietokykyä
Treenaa vatsaa – Miten, mitä, koska ja kuinka paljon syödä ja juoda juoksun aikana
Lepää – ”Palautuminen on osa harjoittelua”
Valmistaudu kisapäivän eri haasteisiin
Harjoitteluprioriteettien tulisi Koopin mukaan olla järjestyksessään: Hapenottokyky > Nousujen ja laskujen treenaaminen > Syömisen ja juomisen opettelu > Pitkät juoksut ja kisapäivän taktiikka > Muut asiat, kuten korkeuseroihin ja lämpötilaan treenaaminen.
Koop jakaa eri juoksuharjoitteet varsin tutun tyylisesti, rennoimmasta kovimman intensiteetin harjoitukseen:
Palauttava juoksu, rento 40 – 50 min.
Endurance Run (pitkä peruskuntolenkki), 2 – 6 h keskitason intensiteetillä
SteadyStateRun (tasavauhtinen kova?), alle laktaattitason, mutta suht kovaa, 20 – 60 min. intervallit, välissä 5 min. palautus. Kokonaiskesto harjoituksella 30 min. – 2 h.
TempoRun (kovat vedot?), hieman alle laktaattitason tai sillä tasolla. 8 – 20 min intervallit, palautus puolet intervallin kestosta. Harjoituksen kokonaiskesto 30 – 60 min.
RunningIntervals (intervallit), maitohapon muodostustasolla, 1 – 3 min. Kokonaiskesto 12 – 24 min, palautus intervallien mittaisena. 15 – 20 sekunnissa kiihdytetään täyteen vauhtiin. Lämmittelynä 15 – 30 min. rentoa juoksua tai 6 – 8 20 sekunnin nopeaa juoksupyrähdystä. Intervallit suositellaan tehtävän ylämäkeen.
Koopin jaottelussa hämää hieman se, että kovimmat vedot on nimetty intervalleiksi, vaikka myös TR ja SSR tarkoittavat käytännössä intervalleja.
Ensin intensiteetti, sitten kesto
Tullaan ajatukseen, josta otan harjoittelussa onkeeni.
Koop suosittelee sisällyttämään harjoitusohjelmaan ensin kovimman intensiteetin juoksut, ja vasta myöhemmin vähentämään intensiteettiä sekä lisäämään juoksujen kestoa.
Käytännössä painotuksen tulisi siis olla ensin Koopin harjoituksista intervalleilla, sitten TR / SSR -harjoitteilla, ja lopuksi pitkillä juoksuilla.
Päätin rukata harjoitusohjelmaani siten, että maalis-huhtikuun keskityn koviin ylämäki-intervalleihin, toukokuun pari ensimmäistä viikkoa tasavauhtisiin koviin juoksuihin, ja toukokuun viimeisistä viikoista kesäkuun loppuun pitkiin juoksuihin.
Ruoka- ja juomastrategian testauksen otan kesäkuulle. Nousuja ja laskuja pyrin treenailemaan jatkuvasti kaikissa harjoitteissa.
Palannen jatkossa tarkemmin kirjassa esiteltyihin vinkkeihin ruokien ja juomien suhteen.
Maaliskuun alussa juostiin kahdeksas APK-maratoonarien järjestämä hallimaraton Porin Karhuhallissa. Olin ilmoittautunut puolikkaalle matkalle.
Osallistuminen uhkasi jäädä väliin, sillä olin kolmatta viikkoa ennen tapahtumaa kipeänä, eikä tauti meinannut talttua. Treenikilometrejä jäi väliin viitisenkymmentä. Onneksi kokemusta on kertynyt sen verran, että tiesin noiden väliin jääneiden kilometrien vaikutuksen olevan suht mitätön hallimaratonin kohdalla (viimeisillä viikoilla ennen tapahtumaa voi lähinnä pilata suorituksensa).
Strategiana oli juosta rauhallinen ja tasainen juoksu ilman tulostavoitteita. Katsoin sen järkevimmäksi sairastelun päälle. Päivän kunnostani en tiennyt mitään. Ego tuli tietysti peliin ja tuijottelin ensimmäiset kierrokset tulostaululta sijoitustani, sekä mietin, miten sitä parantaa. Noin kymmenen kilometrin jälkeen ymmärsin onneksi keskittyä tulostaululla korkeintaan siihen, kuinka monta kierrosta oli vielä jäljellä.
Tankkausta ja perhetsemppiä
Tankkaus toimi hyvin. Söin aamulla mysliä kolmisen tuntia ennen starttia. Juoksulle otin mukaan pari geeliä (jotka nautin kilometreillä seitsemän ja 14) ja 400 metrin välein tarjolla olleesta huoltopöydästä join vettä sekä urheilujuomaa. Taktikoin geelien kanssa ensimmäistä kertaa niin, että en kulauttanut geelitötteröä kerralla kituisiin, vaan nautiskelin sellaisen parin kierroksen aikana muutaman vesimukillisen kera. Väänsi vatsassa vähemmän.
Loppupuolella huolestuin siitä, että en tuntunut oikein hikoilevan. Otsassa oli lähinnä kuivia suolakiteitä. Tankkasin vettä ja urheilujuomaa enemmän. Liekö kuitenkin hallin sisäilma ollut ainakin osasyy asiaan.
Arvaatko, millä asialla on juoksussa ehkä kaikkein voimakkain energiaa antava eli ergogeeninen vaikutus? Kofeiini mainitaan tyypillisesti. Kyllä se kuitenkin on oma perhe, joka tulee kannustamaan radan varteen. Kyllä keveni askel, kun poika tuli iloitsemaan paikalle ”tuolta isä tulee”, ja vaimo kannusti!
Loppuajaksi kirjautui 2:01:33, mihin olen aikaisemmin mainitut lähtökohdat sekä varovaisuusperiaatteen huomioiden erittäin tyytyväinen.
Juoksukello ilmoitti palautumisajaksi 111 tuntia ja EPOC-arvoksi (rasituskertymä) 433. En ole EPOCeja seurannut, enkä arvoon perehtynyt, mutta kuulostaa paljolta (erään toisen, 19-kilometrisen juoksun EPOC näytti olevan 121). 99 % juoksusta tuli tehtyä korkeimmalla sykealueella ja keskisyke oli 171 lyöntiä minuutissa – Ehkäpä tuossa näkyy parhaiten kipeänä olo.
Poika tuli kipeäksi, äiti tuli kipeäksi, isä tuli kipeäksi. Niin siinä taas kävi. Vuotuinen perinne.
Tätä kirjoittaessa viimeisen lenkin tein kaksi viikkoa sitten. Ei olisi pitänyt. Flunssajaksolla juoksin alkupäässä kahdesti, ja kävin kahdesti hieronnassa. Kuumetta ei ollut ja ”onhan se aina ennenkin pienellä hölkällä parantunut”. Itseäni saan syyttää sairastelun pidentymisestä.
Niin tai näin, noin 50 kilometriä jäi juoksua väliin. Sitä onneksi kompensoi viime kuussa Haminassa taivallettu 65 km kävely noin 20 kg kantamuksen kanssa. Ihan kiva peruskuntotreeni. Hartiat eivät tykänneet, jalat olivat reippailun perästä yllättävän tuoreessa kunnossa.
Tänään 7.3. rosterissa on APK-hallimaraton, johon olen ilmoittautunut juoksemaan puolikkaan. Yskää ei enää ole, ei nuhaa, mutta saas nähdä, miten kulkee. Jos mitenkään.
Tätä seuraava virallinen veto on SAMKin joukkueessa 4.4. juostava Karhu-viesti. Pääsen juoksemaan 9,4 km avausosuuden Raumalta kohti Poria.
Vaihdoin blogin nimen Loikokulmaksi. Oli tarkoitus nukkua aamulla pidempään, mutta kello herätti oletuksena klo 6. Ja siinä vähän loikoillessa tuli nimi-idea.
Tammikuussa tuli mittariin melko tasan 90 juoksukilometriä. Pisin lenkki oli matkaltaan 15 km. Loppukuusta juoksin muutamia lenkkejä umpimetsässä, saadakseni tuntumaa epätasaiseen maastoon. Ilmeisen löysät (?) nilkkani eivät siitä pitäneet.
Seuraavien kuukausien saldot voisivat olla jotain tällaista:
Helmikuu 120 km
Maaliskuu 140 km
Huhtikuu 160 km
Toukokuu 170 km
Kesäkuu 190 km
Tapahtumakalenterissa voisivat kevätpuolella olla:
7.3. APK-hallimaraton (puolikkaana)
4.4. Karhu-viesti SAMKin joukkueessa (n. 10 km matka)
Päivitys 27.4.2020: Sekä Berliinin maraton että NUTS Ylläs-Pallas on korona-pandemian vuoksi peruttu (tai siirretty).
Lapin polkujuoksuriennot olivat olleet jo joitakin vuosia mielessä. Vihdoin ymmärsin toimia ajoissa, sillä yleensä matkat on myyty loppuun siinä vaiheessa, kun ajatus osallistumisesta on tullut.
Heinäkuun puoliväliin sai kuitenkin tällä kertaa merkitä kalenteriin NUTS Ylläs Pallas 58 km. Klassikkoreitti kulkee Hetasta Pallakselle, ja on yksi Suomen vanhimpia vaellusreittejä.
Tavoite vaatii minulta erityisesti:
Nilkkojen vahvistamista ja runsaampia kilometrejä poluilla.
Reipasta mäkitreeniä – Porissa tämä on hieman haasteellisempaa. Täytyy ravata Ruosniemen laskettelurinteen maastoja edes-takaisin. NUTS-hilpaisu sisältää ymmärtääkseni pari kilometriä nousua, ja saman verran laskua.
Syksyllä Berliinin maratonille
Yritin päästä arvonnan kautta maratoonailemaan Berliiniin jo tälle vuodelle. Arpaonni ei suosinut. Matkatoimiston kautta olisi paikalle voinut päästä, mutta juoksubudjetti ei mahdollistanut tätä arvokkaampaa vaihtoehtoa.
Olin valmistautunut siihen, että arpaonni ei suosisi taaskaan. Hakijoita on pilvin pimein ja paikkoja suhteellisen rajallisesti, vaikka kyseessä on yksi maailman suurimmista maratoneista noin 44 000 osallistujallaan. Berliinin maraton kuuluu Abbott World Marathon Majors -sarjaan yhdessä Bostonin, Chigagon, New Yorkin, Tokion ja Lontoon maratonin kanssa.
Marraskuun lopulla, päivä NUTS-juoksuun ilmoittautumisen jälkeen, sähköpostiin kilahti kuitenkin riemastuttava viesti:
Too often we receive emails that start like, ”We are sorry to inform you that…” Not this time, though, since you are one of the lucky winners of the lottery and we be participating in the 47th BMW BERLIN-MARATHON 2020. Congratulations!
Tavoitteita kohti
Arpaonnen suosittua Berliinin maratonin kohdalla ensi vuoden juoksutavoitteet olivat selvät.
Lapin-juoksua varten nostan juoksukilometrit edellisille kuukausille ehkä 60 – 70 km viikkotasolle, pitäen sisällään myös runsaasti mäki- ja polkutreeniä.
58 km taipaleella on vain kaksi huoltopistettä. Järjestäjän vaatimuksissa onkin, että jokaisella juoksijalla on oltava mm. riittävä määrä evästä mukanaan. Täytyy siis testailla erilaisia eväitä, ja juosta muunkin pakollisen varustuksen (mm. avaruuslakana ja vedenpitävä kuoritakki) kanssa.
Lapin-reissun jälkeen pidän ainakin muutaman viikon palautumistauon juoksusta. Berliinin maraton juostaan 27.9., joten treenille jää tauon jälkeen aikaa vielä puolisentoista kuukautta.
Tänä vuonna päätavoitteena oli Tukholman maraton, joka sujui erinomaisesti – ja jäi mieleen yhtenä parhaista juoksukokemuksistani.
Syksyn puolella oli tarkoitus juosta vielä jokin toinen matka, esimerkiksi puolimaraton. Päätin kuitenkin pitää hieman taukoa reilummista viikkokilometreistä, ja juoksutavoitteista ylipäätään.
Tälle vuodelle juoksukilometrejä tuli Endomondon mukaan 815, mutta varsinkin keväällä jätin osan juoksuista mittaamatta. Todelliset kilometrit lienevät luokkaa 950 eli hieman viime vuotta vähemmän. Eniten kilometrejä tuli maaliskuussa, 160 (11 lenkkiä, joista kolme yli 20 km ja pisin 29 km).
Olen nitkutellut vuosia puhelimessa pyörivän Endomondon kanssa. Sovellus on hyvä ja toimii mukavasti, mutta lenkille lähtiessä sen kanssa säätäminen on aina oma ylimääräinen ohjelmanumero. Juoksun kulun seurantakaan ei onnistu näppärästi.
Hankin juoksuseuraksi Suunto 9 Baron. Se on palvellut syksyn ajan erittäin mallikkaasti.
Loppuvuodesta olen juossut huomattavan maltillisesti, ehkä yhden tai kaksi melko lyhyttä metsäjuoksua viikossa (jos sitäkään). Nyt lähden taas nostamaan juoksukilometrejä viikko viikolta ja siten kuukausi kuukaudelta. Siispä lenkille.
Jo jonkin aikaa ajatuksissa muhinut suunnitelma oli vihdoin tulossa toteen: Pyörän selässä Porista Eurajoen Pinkjärvelle, siellä eräilyä, yön yli ja takaisin kotiin.
Olimme ystäväni Tomin kanssa trendikkäiden asioiden äärellä, sillä tätä voidaan kutsua myös bikepackingiksi. Eli tavarat ja ukot pyörän selkään, ja seikkailemaan!
Pinkjärven laavuilla varustettu puoli on natura-aluetta ja maastot hienoksi luonnehdittuja. Päälaavu on Vuotavan kaksoislaavu. Pieni hiekkarantakin sieltä löytyy.
Otimme 10.8. kohteeksi syrjemmällä sijaitsevan Mustalahden laavun, koska halusimme välttää liiallista ryysistä. Vuotavan laavun lähelle pääsee autolla.
Lähdimme reissuun monessa suhteessa aloittelijoina: Meille ensimmäinen suht täysiverinen bikepacking-reissu, kokkailua luonnon ääressä retkikamoilla (harvemmin harrastettu) ja yö luonnossa (itselläni viimeksi armeijassa).
Kohti Pinkjärveä
Lähdimme Porista ajelemaan hiljalleen lauantaina klo 14. Reitti oli määritelty siten, että valtatiet vältettäisiin. Suunnistimme Lattomeren ja Nakkilan rajamaastojen kautta. Matkaa tuli noin 35 km.
Minulla oli pyörässä kaksi Ortliebin Classic-sarjan takalaukkua, yhteensä 40 litraa vetoisuudeltaan, ja tavaratelineen päälle viritellyt makuualusta, makuupussi ja matkatyyny. Selässä oli juomareppu, jonne oli pakattu kevyesti muutakin kamaa.
Tomilla asetelma oli puolestaan etupainotteinen: Tavaratelineessä edessä kulkivat mm. teltta (mukana varmuudeksi, jos laavu olisi täynnä), makuualusta ja -pussi. Takana viuhui majavan hännäksi ristimäni säilytysratkaisu, ja sen päässä lehmänkelloksi ristimäni emalimuki.
Reissu eteni mukavasti. Tiet tuntuivat käyvän koko ajan pienemmiksi. Juuri ennen Pinkjärveä edettiin viidakonkaltaisella hoitamattomalla tiellä. Mustalahden laavulle edettiin lopulta 500 metriä taluttaen varsin kivikkoista ja mutkaista polkua. Tämä pätkä oli varsin raskas tarvottava.
Mustalahden laavulla
Laavulla oli päiväretkeläisiä paistamassa makkaraa. Pyöräreissun päätteeksi maistui pulahdus järvessä. Olin selvittänyt ELYltä järven levätilannetta. Heillä ei kuitenkaan ollut ajantasaista tietoa. Silmämääräisen arvion perusteella leviä ei ollut.
Vuotavan laavulla on pieni hiekkaranta, mutta Mustalahdella ranta on kivikkoista. Pulahtamaan kivikkoiselle pohjalle pääsi kuitenkin helposti.
Pesujen jälkeen aloitettiin illallisen kokkailu. Tomilla oli ruokana valmispastamössö, minulla hieman korkeampaa gourmetia: Nuudelit ja tonnikala höystettynä tomaattipyreellä. Tomi oli sijoittanut Trangiaan, jolla illalliset kätevästi kokkailtiin.
Ruoan perästä reippailin hakemaan Vuotavan laavulta polttopuita. Kaksoislaavulla ei ollut ketään. Laavuista toisessa on ruokasali pöytineen, toinen on makuulaavu. Välissä nuotiopaikka. Hieman sivummalla on halkovaja. Sekä Vuotavan että Mustalahden laavuilla oli ilahduttava varustetaso: Löytyi kahvipannua, paistinpannua, kattilaa ja sytytyspaloja. Mustalahdella oli myös makuualustoja, viltti ja jopa tyyny!
Seuraavaksi oli jälkiruoan vuoro: Köyhiä ritareita suklaakastikkeella ja nutellalla höystettynä. Pyöriteltiin pullasiivut muna-öljy-mausteseoksessa ja paisteltiin Trangian pannulla. Hyvää tuli! Jälkiruoan jälkiruoaksi grillailtiin vaahtokarkkeja.
Yön hiipiessä asetuttiin unille. Hyttysiä ei paikalla juuri ollut. Pieni invaasio saapui laavulle hiilloksen hiivuttua täysin. Carinthia Tropen -makuupussi oli hieman liian lämmin laavulle. Yön lämpötila oli 14 asteen tuntumassa. Nukuin ensin pelkällä makuupussilakanalla, makuupussiin integroitu hyttysverkko naamalla. Joskus myöhemmin sujahdin makuupussiin. Ja aamulla herätessäni päällä oli myös merinovillaneule.
Nokipannukahvia ja kohti kotia
Aamulla pulahdin suoraan herättyäni Pinkjärveen. Tomi käynnisteli tulet. Laitettiin kahvit ja puurot valmistumaan, puuro tuli Trangialla.
Kahvin keittely vei yllättävän paljon aikaa. Asemoin pannua niin, että kahva ei kuumenisi, mutta liekki nuolisi kuitenkin hyvin. Veden kiehuttua laitoin joukkoon kahvin, sekoitin ja annoin kiehahtaa. Viiden minuutin odottelu ja kahvit tarjolle. Hieman laihaa oli, mutta kahvilta maistui. Ja erityisen hyvältä näissä olosuhteissa.
Oli aika laittaa leiri pakettiin. Pakkailu sivulaukkuihin sujui tehokkaasti. Makuupussi ja -alusta oli pakattuna jätesäkkiin.
Kotia kohti palattiin kasitien vartta pitkin. Nopeampi ajaa, mutta kaukana nautinnosta. Tomi jatkoi Poriin asti, minä piipahdin vielä Luvialla juoksemassa Krikutillin kympin – erinomainen juoksutapahtuma, rataprofiililta mukavan vaihteleva ja tunnelmaltaan sympaattinen. Järjestettäneen ensi vuonnakin elokuussa.
Ensimmäiseltä tällaiselta reissulta sai hyvin oppia. Sää salli ja kaikki meni, kuten piti. Makuualustasta huolimatta nukkuminen laavulla oli yllättävän kovaa. Luonnon helmassa uni ei tullut niin hyvin kuin olin odottanut. Tavaraa tuli otettua mukaan vähän liikaa.
Pari sanaa varusteista
Minulla oli pyöränä Evonin 29er, jota käytän kaikenlaiseen pyöräilyyn. Teetätin pyörään ennen reissua täyshuollon ja asennutin mm. tavaratelineen.
Tomilla oli alla Konan Rove ST, jossa Pelagon Commuter -etutarakka, Blackburnin runkolaukku ja satulaan kiinnitettävä takalaukku (”majavan häntä”) sekä Topeakin rungon keskiputkeen kiinnitettävä pientavaralaukku.
Itse lisäsin kuljetuskapasiteettia kahdella Ortliebin Classic Back-Roller Classic -laukulla. Melko arvokkaat, mutta kestävät ja todella erinomaiset käyttää!
Tuli hankittua myös juomapulloteline pulloineen, varasisäkumi renkaaseen, kompakti pyörän pumppu, makuualusta (Scandinavian Outdoorin oma malli) ja matkapyyhe. Mopo meinasi lähteä käsistä hankintoja tehdessä, joten kompressiopusseja ja drypackeja mehustellessani päätin, että nyt hankinnat seis!
Matkalle tuli pakattua:
6 litraa vettä (noin litra liikaa)
3 purkkia tonnikalaa (2 liikaa)
2 pussia nuudeleita (1 liikaa)
Vaahtokarkkeja (kaikki meni)
Suklaakastiketta
Nutellaa
6 pussia pikakaurapuuroa (2 liikaa)
4 pientä purkkia hilloa (2 liikaa)
Heraproteiinijauhetta
Pussinpohjallinen pannukahvia
Aeropress ja sille jauhettua kahvia (jäivät käyttämättä)
Kahvipannu (jäi käyttämättä, koska laavulla oli parempi)
1.6.2019 oli kolmannen maratonini vuoro. Kaksi kertaa Turussa Paavo Nurmi Marathonia riitti, joten suuntasin kehutulle ja pidetylle Tukholman maratonille.
Lyhyesti
Valmistautuminen ja harjoittelu maratonille meni varsin hyvin. Juoksin Janne Holménin maratonohjelmalla, joskin jätin lopulta lenkkien aikatavoitteet pois – eihän minulla olisi aikatavoitetta Tukholmassakaan. Ohjelmasta jäi lisäksi väliin arviolta toistasataa kilometriä. Tammikuusta toukokuuhun tuli juostua arviolta 700 km. Pisin lenkki oli 28 km (ja se menikin hyvin 6:08 min / km keskinopeudella).
Ajaksi Tukholmassa kellottui 04:50:04, joka on henkilökohtainen ennätykseni. 35 ensimmäistä kilometriä, mukaan lukien pelätty Västerbron-silta, menivät varsin mallikkaasti. Viimeiset seitsemän kilometriä olivat takkuisempia. Keskivauhtina oli 6:56 min / km.
Harjoittelu
Harjoittelin vuoden alusta lähtien suunnitelman mukaisesti Janne Holménin maratonohjelmalla. Noudatin tavoiteajan 3:45 h ohjelmaa (koska se on maltillisin), mutta muokkasin sitä itselleni sopivammaksi (koska aikatavoitetta ei ollut).
Ohjelmassa on vain kolme lenkkiä viikossa. Joillakin viikoilla minulle tuli yksi lenkki, joillakin neljä. Pitkän lenkin juoksin viikonloppuisin, matka 20 – 28 km.
Pidin kirjaa juoksuista paitsi Endomondolla myös juoksuviholla. Seuranta on tärkeä motivointikeino.
Hallikilometrit eivät tallentuneet Endomondoon, koska GPS-signaali katkeaa hallin kattoon. Kaikkia ulkolenkkejä en myöskään mitannut. Mitattujen lenkkien saldoksi tuli Tukholman maratoniin mennessä 561 km.
Ohjelmasta jäi juoksematta arviolta toistasataa kilometriä. Teneriffalla loukkasin varpaani. Joinakin helmikuun viikkoina säätila oli sellainen, että lohtuna oli ainoastaan APK-maratoonarien hallitreeni torstaisin. 15.2. osallistuin samaisen porukan hallipuolimaratonille testimielessä. Viikolla 19 (6. – 12.5.) oli tarkoitus juosta viimeinen kova viikko, mutta päälle pukkasi flunssa. Kävin juoksemassa pari lenkkiä, mutta en uskaltanut riskeerata. Olin lopulta juoksematta, kunnes paranin.
Harjoittelukausi meni jälkikäteen tarkasteltuna oikein hyvin.
Valmistautuminen
Maratonviikon oli lähes juoksematta. Kävin juoksemassa 5 x 100 metrin avaavat vedot vajaan kilometrin lämmittelyllä. Edeltävällä viikolla ohjelmassa oli ollut enää 8 km juoksua.
Tein pientä hiilari- ja nestetankkausta maratonviikolla. Vissyä tuli juotua kymmenisen litraa. Erään urheilulääkärin mukaan imeytyy paremmin mineraalien vuoksi. Tuli syötyä vähän paremmin, erityisesti riisiä, pastaa, leipää ja perunaa. Jos ei käytännössä toimi, niin ainakin mielen tasolla.
Suuntasin 31.5. Turusta iltalaivalla Tukholmaan. Olin varannut premium-hytin ja kuumottanut Tallink Siljan asiakaspalvelua siitä, että sen sopisi olla laivan hiljaisimmassa kolkassa. Olikin. En saanut siltikään nukuttua. Nukuin ehkä silmäyksen, mutta yö tuntui lähinnä pitkältä sängyssä makoilulta. Minulla on tapana nukkua huonosti aina ensimmäinen yö uusissa majapaikoissa.
Aamulla varovainen aamiainen. Lähtöön oli vielä kuusi tuntia, joten uskaltauduin munakokkelien ja muiden äärelle, mutta esimerkiksi kuitupitoisia asioita välttelin.
Lähtöryhmä G:n aluetta. Vielä oli kello 7:30 hiljaista. Taivaalla tummia pilviä.
Suuntasin jo seitsemältä Tukholman keskustaa kohti, kun laiva lähtisi pian takaisin Suomeen. Maratonin tontit aukesivat vasta kahdeksalta. Google Mapsin mukaan lähialueiden kahvilat aukeaisivat vasta yhdeksältä. Sain vainun vaniljapullasta ja bongasin vastaantulijoilla kahvimukeja käsissä. Suuntasin vainun perässä ja kas, eräästä kulmasta löyty 7-Eleven. Suuntasin sinne kahville ja katselin ikkunasta, kun hevospartio kakki lastin suoraan maratonreitille.
Maratonmaastojen auettua sain käteen virallisen rompepussin, jossa myös tavarat tuli jättää säilytykseen. Sitten lunastin juoksunumeron, ajanseurantasirun sekä numerolapun rompepussiin ja arvotavarasäilytykseen. Maratonmessuilta (niinköhän ”expo” parhaiten kääntyy) ostin Tukholman maraton -hupparin, uuden juoksulippiksen (niitä menee yksi vuodessa, tosin en siltikään ole heivannut edellisiä) ja juoksuvyön (Flipbelt).
Oli luvannut reilusti sadetta, mutta pisarat pysyttelivät pilvissä. Taivaalla oli tumma kansi. Valmistauduin lähtöön monien muiden tapaan urheilukentän pinnassa. Venyttelin hieman jalkoja, join urheilujuomaa (Enervitiä, joka oli maratonin virallinen juoma matkan varrella ja jota olin hankkinut ennakkoon testiin jo alkuvuonna), kiinnitin ajanottosirun, söin banaanin sekä proteiinipatukan ja lepäilin.
Lepäilyä kentän pinnassa. Ajanottosiru Champion Chip kiinni kengän nauhoissa. Kätevämpi kuin juoksunumeron taakse laitettavat sirut, joiden kanssa pitää ”juosta rinta rottingilla, ilman, että kädet tulevat sirun tielle” ja ”muista laittaa sitten tarpeeksi näkyville se!”.
Vein arvotavarat niille tarkoitettuun säilytykseen ja sitten luovutin vaihtovaatteet toiseen paikkaan. Olin päättänyt vetää maratonin ”luomuna” eli ilman musiikkia tai omia seurantalaitteita – siis ilman puhelinta. Mukana oli vain neljä pussia geeliä, varmuuden varalta (yksi tuli käytettyä).
Päässä oli valkea lippis, yllä sininen pitkähihainen paita. Sen päällä vanha juoksutakki, jonka olin valmis heittämään roskiin. Jalassa olivat valkoiset shortsit, sukkina polvimittaiset kompressiosukat ja kenkinä hurjan hyviksi todetut New Balance 1080:t, jotka olin hankkinut erityisesti pitkiä lenkkejä ja maratonia varten numeroa normaalikokoani suurempana. Lähtöön asti päälläni oli vielä kertakäyttösadeviitta, joka piti lämpöä yllä.
Kävin ennen lähtöä viidesti vessassa. Ensimmäisillä juomapisteillä oli odotettavissa jonoa, joten mukana oli oma pullo alkua varten. Tämän vinkin sain Satakunnan Kansan valokuvaajalta hänen ottaessaan kuvia Kesäyön marssia käsittelevään juttuun.
Kovimmat juoksijat lähtivät matkaan kello 12. Sitten, klo 12:10, oli minun ja muiden hitaampien vuoro. Lähtöalue G sijaitsi puolen kilometrin päässä lähtöportista.
Ensimmäinen minuutti edettiin kävellen. Sitten päästiin jo vähän hölkkäämään, lopulta kunnolla juoksemaan. Mukaan oli ilmoittautunut ennakkoon 15800 juoksijaa.
Askel kulki.
Tukholman maratonin lähdössä. Kuva: Marathonfoto.
Maratonin kulku eli Heja, heja – bra jobbat!
Tukholman maratonin parhaita puolia oli kannustava yleisö. Ihmisiä oli kaduilla ja kannustusasemilla kuin missäkin kansanjuhlassa. Joka puolella kuului heja, heja! ja bra jobbat! Kannustusasemilla livebändit soittivat musiikkia. Matkalla oli harvoja osuuksia, joilla ei ollut musiikkia ja kannustajia.
20 km Djurgårdeniin menivät varsin kevyesti. Juoksu kulki, vatsassa ei vääntänyt, eikä edellisenä yönä laivalla krampannut pohjekaan häirinnyt.
Aloin odotella jo Västerbro-siltaa, joka usein mainitaan maratonin vaikeimpana paikkana – vaikka siihen oli matkaa vielä lähes 15 km. Västerbro on ensin pitkä loiva nousu ja sen jälkeen pitkä loiva lasku. Siinä ei 34 kilometrillä murjottu jalka lepää.
Keskittymiseni oli sillassa liian vahvasti ja ennen sitä tulleet mäki- ja tunneliosuudet söivät energiaa tarpeettomasti. Energiaa puolestaan tuli eräällä huoltopisteellä, jossa tarjottiin suolakurkkuja. Sellainen suuhun ja päälle kylmä suihku – tulipa energialataus! Suolakurkun uskalsin syödä, mutta useammassa pisteessä tarjottuja banaaneja en. Muistoissa edelleen 2011, kun söin Helsinki City Runilla banaaninpalan ja seuraavien kilometrien ajan tuntui, kuin vatsassa olisi ollut tiiliskivi.
Västerbro tuli. Useimmat laittoivat kävelyksi. Ajattelin, että minähän en ruotsalaiselle sillalle taivu. Ylämäkeen oli mukavaa vaihtelua juosta. Askelmittaa lyhensin. Joku pysähtyi venyttelemään ja sai jalkaansa ilmeestä päätellen kipeän krampin.
Västerbro meni. Ei se niin paha ollut, ajattelin. Sitten minulla ei ollut enää suunnitelmia motivaation pitämiseksi yllä, mielen keskittämiseksi seuraavaan kohteeseen.
Sillan ja parin mutkan jälkeen vastaan tuli 35 kilometrin mittausasema. Olin luvannut itselleni, että jos juoksen sillan yli, saan kävellä tarvittaessa sen jälkeen. Jalat ja varsinkin selkä olivat jumissa. Olo oli hieman kuvottava ja arvelin sen johtuvan ennen siltaa naukatusta kasvisliemestä – sitä en olisi kaivannut. Päätin kävellä minuutin ja juosta sitten vähintään viisi. Suunnitelma toimi. Sitten kävelin taas, tosin nyt en laittanut itselleni aikarajaa.
Jossakin kohtaa 4:45 h jänisten parvi pöllähti vierelle. Päätin juosta perässä. Pari kilometriä meni, sitten taas kävelyksi.
Karlaplanin jälkeen Tukholman stadionin torni alkoi häämöttää. ”Lopun juoksen”. Stadionin lähestyessä lupasin itselleni, että en tee itselleni tyypillistä viimeisten satojen metrien spurttia. Siinä venähtävät aina käsien lihakset, koska ne eivät ole lämpimänä.
Stadion oli täynnä hurraavaa väkeä, rataa kierrettiin kolme neljännestä. Pakko oli antaa yleisölle näytösluontoista ja niinpä spurttasin loppusuoralle. Juoksutyyli oli jotain sellaista kuin 42 km tampatuilla jaloilla olettaa saattaa. Käsien lihakset venähtivät ja kädet olivat toimintakyvyttömät hetken. Tällä kertaa se ei kauhistuttanut, koska kokemusta oli edellisiltä maratoneilta.
Tapahtuman puitteet olivat kohdillaan. Huolimatta lähes 16 000 juoksijasta tavaroiden säilytys, numerolappujen nouto, suihkut, reittihuolto ja maalihuolto toimivat mallikkaasti.
Kansa kannusti ja hurrasi. Musiikki pauhasi. Välillä kaiuttimet oli sijoitettu radan varten muutaman metrin päähän juoksijoista ja kun nupit olivat kaakossa, korviin meinasi sattua.
Matkalla sai urheilujuomaa ja vettä. Banaania tarjottiin useampaan kertaan. Suolakurkkua ja kasvislientä ainakin kerran. Kolajuomaa nautin kerran ja kahvia tarjolla kahdesti.
Jälkipuinti
New Balancen 1080:t numeroa normaalia kengännumeroa suurempana olivat nappivalinta: Viime vuonna Paavo Nurmi Marathonin jälkeen jaloissa oli useita rakkoja ja minulta irtosi varpaankynsiä. Entä tällä kertaa: Ei yhtään rakkoa, ei yhtään mustaa kynttä!
Vaatetus maratonille oli myös täydellinen. En heivannut vanhaa juoksutakkia roskikseen, vaan se keikkui mukana lanteille solmittuna. Kävellessä laitoin sen hetkeksi päälle, kun satoi vettä. Taivas aukeni muuten lopulta vasta klo 15 ja vettä tuli kaatamalla kolme varttia. Sitten sade lakkasi ja juoksun tuottama lämpö kuivatti nopeasti.
Evästankkaus niin pitkällä kuin lyhyellä tähtäimellä menivät nekin nappiin. Harjoitusohjelmassa olisi voinut olla vielä muutama 35 km lenkki, jotta jalat olisivat tottuneet viimeisten kilometrien ahdistukseen paremmin. Toisaalta realiteetit estivät tämän.
Kotijoukot tukivat ja kannustivat jälleen erinomaisesti, heille edelleen suuri kiitos!
Kipaisimme ottamassa lämpöä ja valoa Puerto de La Cruzissa. Juoksuohjelma ei suinkaan ollut tauolla. Tarkoitus oli juosta kolme-neljä hyvää lenkkiä.
Majoituimme Puerton ytimessä Catalonia Las Vegas -hotellissa (laadukkaampi hotelli kuin mitä nimestä voisi olettaa). Ensimmäinen lenkkini suuntasi hotellilta itään, läpi rantabulevardin ja sitten tiukkaan ylämäkeen. Mäkeä tulivuorisaarella riittää.
Mäen päällä otin portaat alas, alitin autotien, ja nousin uudelleen portaita pitkin jonkinlaiseen puistoon. Seuraavaksi olin kolmen metrin ilmasyöksyssä. Kontallani asfaltilla. Oikea jalka oli osunut kaivon kannesta ylös nostettuun, kahden nyrkin kokoiseen metallipalikkaan. Varvas tuntui kipeältä.
Jatkoin lenkkiä kilometrin eteenpäin. Sitten käännyin ja jolkottelin takaisin. Vasta nyt tajusin katsoa polveani. Koko jalka oli veren peitossa. Laskettelin mäkeä pitkin takaisin matkailijoiden kansoittamalle rantabulevardille. Kalpeaihoisen suomalaisen jalkaa vasten veri taisi näyttää erityisen roisilta. Kontrastia taustalle toivat myös Lacosten ja muiden steriilit lippulaivamyymälät, jotka reunustivat bulevardia. Veri valui, varpaaseen sattui.
Varvas turposi puolitoistakertaiseksi. Saisivatko muut lenkit jäädä? Sen sijaan, että suuntasin parin päivän päästä seuraavalle, pidin kolmen päivän tauon. Varovasti liikkeelle. Varvas oli edelleen turvonnut, mutta ei siihen juostessa koskenut. Kävellessä kyllä koski. Murtumaa ei kuitenkaan ollut (olen murtanut isovarpaan kerran aikaisemmin ja tiedän fiiliksen). Suunnitellun 40 – 50 kilometrin sijaan uskalsin taivaltaa saarella reilut 20 km.
Varvas muusina, polvi sökönä – mutta meininki hyvä!
Kaksi lenkkiajatusta Puerto de La Cruziin
Puerto de La Cruz, elleivät kaikki Teneriffan kylät, on erinomainen paikka mäkitreenejä ajatellen. Tasaistakin pääsee etenemään jokusen kilometrin esimerkiksi Catalonia Las Vegasista (tahi Lago Martiánezin merivesialtaista) katsottuna länteen. Sinne suuntasin yhden lenkkini, kohti Playa Jardinin laavakivirantaa, Loro Parque -eläintarhaa ja vielä sen ohi. Sitten takaisin, ohi hotellimme ja jälleen kohti ensimmäisen lenkin ylämäkeä tunneleineen (tällä kertaa en mennyt kaivon kannelle asti). Siitä kertyi reilut 13 km mittariin. Alla oleva korkeuskäyrä on tältä lenkiltä.
Lenkki ohi laavakivirannan. Aallot ovat sellaiset, että uimaan pääsee harvemmin, kerrottiin.
Oli melko huvittavaa, kun näin Endomondosta Puerton lenkkini korkeuskäyrän, ja vertasin sitä Porin lenkin käyrään:
Jos Puerto on mäkitreenajan unelma, Pori ei sitä varsinaisesti ole.
Toinen lenkkiajatus on suunnata keskustasta etelään kohti Taoro-puistoa. Ylös johtaa serpentiinimäinen autotie, jota reunustaa myös kapea jalankulkuväylä. Ylös pääsee myös porrastreenimielessä. Näköalat Puerton ylle ovat hienot.
Suomen pakkasien keskellä eläneelle Teneriffan aurinko tarjosi myös toisenlaista vastusta. Lämpimässä juoksuun tottuu hiljalleen loppukeväästä ja kesän alkaessa kunnolla helottaa. Nyt siirtymä nollakeleistä ja pikkupakkasista +25 asteen lämpötiloihin tiputti lenkkivauhtia hieman. Nesteytyksestä en tajunnut pitää huolta ensimmäisellä lenkillä, mutta toiselle ja kolmannelle join pohjalle 1,5 litraa kivennäisvettä ja otin vettä mukaankin.
Josko Teneriffan mäistä tarttui jokunen eväs jalkoihin ajatellen Västerbronin nousua Tukholman maratonin viimeisen neljänneksen maastoilla.
Loikokulma 