Pyysivät mukaan Suomen aikuisurheiluliiton (SAUL) SM-maratonille joukkuekisaan. Se juostaan Finlandia Marathonin reitillä ja puitteissa, joten valinta oli joko tai. SM-maratonille harvemmin tie vie, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Finlandialla mitali jaetaan jokaiselle maaliin päässeelle, SM-maratonissa kolmelle parhaalle – mitali siis jää tältä reissulta väliin.
Tallinnan maratonin juoksin kotikonnuilla etäosallistumisena kombomaratonina. Siinä juoksut saa koostaa useammasta vähintään 4,2 km palasta. Juoksin neljällä lenkillä kasaan. Yhteisaika oli aavistuksen päälle neljä tuntia.
Muokkaus 26.9.2020: Tallinnan maratonilta saapui upea mitali ja oivaltavalla tekstillä varustettu paita:
Viisi viikkoa on kulunut siitä, kun päätin osallistua Finlandia Marathonille (19.9.) ja sen myötä laittaa juoksuvaihdetta päälle.
Alkuvuodesta rakentelin pohjia vielä silloin kalenterissa olleita NUTS Ylläs-Pallaksen reilun 60 kilometrin ultramaratonia sekä Berliinin maratonia varten. Kilometrejä tuli kuukausitasolla parhaimmillaan 122. Helmikuussa juoksujen päälle tuli vielä noin 60 kilometrin täyspakkausmarssi pariin vuorokauteen – rakensi uskoakseni peruskuntoa ihan hyvin.
Tavoitteet tippuivat koronan myötä kalenterista, joten kesää kohden juoksut alkoivat hiipua. Kesäkuussa juoksukilometrejä kertyi 61 ja heinäkuussa enää 17. Kesään tosin mahtui useampi aktiivinen pyöräilyviikko, joista parhaimpana tuli rullattua 254 km. Ja se tuli rullattua viikon sijaan kahteen vuorokauteen Lauhanvuori-operaatiossa. Kesä-heinäkuussa pyöräilykilometrejä tuli yli 600. Peruskunto pysyi yllä näiden myötä.
Juoksut Finlandia Marathonia varten
Viime kuussa sain juostua mittariin 154 km. Kolme-neljä 7 – 10 m lenkkiä arkisin ja pitkä lenkki viikonloppuisin (pisin 28 km). Tätä kirjoittaessa tälle viimeiselle täydelle viikolle on kasassa reilut 33 kilometriä ja tänään on tavoitteena juosta vielä 25 kilometrin veto.
Finlandia Marathonia varten juossut kilometrit asettuvat reiluun kahteensataan. Lukemani ovat yleisesti ottaen kovin pieniä, kun vertaa niitä juoksuyhteisöjen keskimääräiseen tekemiseen tai juoksuoppaiden harjoitusohjelmiin. Mielessä hiipii nytkin ajatus riittääkö tämä? Minulle on onneksi vakuuteltu, että kyllä se riittää.
Tavoitteet Finlandia Marathonille
Finlandialla minulla ei ole aikatavoitetta – ei tosin ole ollut aikaisemmillakaan maratoneilla. Juoksen kokemusta. Aikatavoitteen olemattomuudesta huolimatta juoksen myös aina itseäni vastaan. Jomottavan jalan aivoille lähettämän signaalin aivoissa aiheuttamaa lopeta jo! herjaa vastaan.
Sen verran päätin kuitenkin Finlandialla kokeilla, että juoksen ensimmäisen puolikkaan vauhdilla 6:30 min / km ja jälkimmäisellä pyrin saavuttamaan vauhdiksi 6 – 6:10 min / km. Näin puolikkaiden ajoiksi tulisi 2 h 17 min ja 2 h 10 min (6:10 vauhdilla). Kokonaisaika 4 h 27 min olisi roima parannus Tukholman maratonin neljään tuntiin ja viiteenkymmeneen minuuttiin.
Flunssista ja koronakaranteeneista on syksy tehty, joten saa vielä nähdä, sekoittavatko ne tämän sopan. Parasta toivotaan ja sitä kohden edelleen mennään.
Korona nollasi vuoden juoksutapahtumat (Berliinin maraton ja NUTS Ylläs-Pallas), joten syksyn tullen oli mietittävä jotain. Elokuun alussa keksin ilmoittautua Finlandia Marathonille, joka juostaan Jyväskylässä 19.9. Ellei korona peru sitäkin.
Varasuunnitelmana Finlandialle juoksen sen peruuntuessa vaikkapa Tallinnan maratonin etäsuorituksena. Osallistumisen voi tehdä syyskuun aikana ja se todennetaan lähettämällä gps-jälkitiedosto järjestäjille.
Mutta ei minun ollut tarkoitus tässä koronoista itkeä, siispä asiaan!
Alkuvuodesta minulla oli vielä päällä nousujohteinen maratontreeni. Maaliskuussa peruutusten selvitessä kilometrit alkoivat hiipua. Myös silloin yllättänyt polvivamma vähensi reippailua. Kun kalenterissa ei ollut juoksutapahtumia, pystyi keskittymään pyöräretkeilyyn – Tätä kirjoittaessa viimeisimpänä matka Porista Lauhanvuoren kansallispuistoon.
Summaten: kesällä juoksukilometrejä oli kertynyt todella vähän. Finlandia Marathonille ilmoittautuessani aikaa oli hieman toista kuukautta. Arkemme oli muotoutunut sellaiseksi, että kilometrit tuli saada kasaan lähinnä aamulenkkeillen.
Aamulenkkeilystä
Kolmesti tai neljästi olen herännyt arkipäivinä puoli kuusi juoksemaan. Aamuun mahtuu korkeintaan noin 10 kilometrin lenkki, johon menee minulla peruskuntovauhdilla aikaa reilusta tunnista vajaaseen tuntiin. Juoksen yleensä pari sellaista ja pari vauhdikkaampaa vetoa viikossa.
Herääminen aamulenkille on tuntunut yllättävän vaivattomalle, koska:
Menen nukkumaan sen verran aikaisin, että saan nukuttua seitsemästä kahdeksaan tuntia.
Säät ovat olleet aamuisin todella hyvät.
Aamut eivät ole vielä säkkipimeitä.
Aamua varten oleellista on laittaa juoksuvarusteet valmiiksi. Sängystä ylös, vessa, pari lasillista vettä, vaatteet päälle ja ulos. En syö ennen juoksua mitään.
Aamulenkeissä motivoivat erityisesti aamun rauha, auringonnousun upeaksi värjäämät maisemat (artikkelin kuvassa Kokomäenjoki joskus kuuden aikoihin), loppupäivälle saatava pirteys sekä ajatus siitä, että päivän kilometrit ovat kasassa jo heti aamusta.
Aamulenkeillä viikkokilometrejä kertyy noin 30. Tavoitteena on juosta 40 – 60 km viikossa ja loput kilometrit nautiskelen viikonloppuisin.
Edessä on vielä kolme lievästi nousujohteista viikkoa kohti maratonia ja sen jälkeen huomattavan rauhallinen viikko kohti kohokohtaa Jyväskylässä.
Suunnitelma: Lauhanvuoren kansallispuistoon Porista mukavia reittejä pyöräillen yöksi. Alueen ihmettely ja siirtyminen naapuriin Kauhanevan-Pohjankankaan puistoon, siellä toinen yö.
Toteutus: Länsi-Suomea koetelleiden runsaiden sateiden vuoksi reissu yhtä yötä lyhyemmäksi ja kohteeksi vain Lauhanvuori. Eteneminen sitä kohti pitkin mukavia reittejä, mutta matkalla myös kaksi umpikujaa suon sekä järveksi sateista tulvineen tien muodossa. Kilometrejä ensimmäiselle päivälle 50 suunniteltua enemmän. Väsyneenä Lauhanvuoren ihmettely jäi kahteen paikkaan tutustumiseen.
Reissu oli kuitenkin taas mitä mainioin!
Matkaan lähdimme puoli kymmenen lauantaina, nokka kohti Pomarkkua. Isonevan tasan lähestyessä taivas tarjoili pisaroita, vaikka Länsi-Suomea piiskanneet saateet olivat jo enimmäkseen väistyneet. Perjantaina vettä oli tullut siihen malliin, että totesin useamman kerran ikkunasta katsoessani ”onneksi ei vielä tänään lähdetty”.
Kahvitauko Isonevan kupeessa.
Isonevan parkkialueella pidimme ensimmäisen tauon. Kahvit keittelimme ja nautiskelimme opastaulujen lippojen alla, sateen ropistessa. Matka jatkui Valkjärven suuntaan. Ajattelimme pitää lounastauon järven äärellä, mutta reunama oli vuorattu yksityistonteilla. Siispä eteenpäin. Tihenevää kasvustoa ja runsaasti sieniä tarjoavan pienen metsäpolun läpi Pyrstöntielle. Sen varrella Real Turmat -pussilounasta.
Reittisuunnitteluun käytetty Komoot vei Erkkilä-Ikävalkotielle ja yritti meitä sitä pitkin lähes kokonaan umpeen kasvaneen Vuorijärven läpi. Sateet olivat saatelleet itse tienkin järveksi. Rohkeasti kokeilemaan. Vesi oli varsin matalaa ja vain kengät kärjet kastuivat. Välillä vastaan tuli vedenpinnan yläpuolella olevia tienpätkiä. Viimeinen etappi rantaan oli pisin. Lähdin, jälkikäteen ajateltuna uhkarohkeasti, sitä polkemaan.
Vesireiteillä.
Vesi syveni. ”Ei varmaan syvene enää”, ajattelin. Syveni. ”No ei enempää”. Syveni. Siinä vaiheessa laitoin jarrut pohjaan ja jalan maahan. Vettä oli polveen asti. Rantaan oli vielä matkaa ja ranta näytti nousevan jyrkästi jostakin ehkä vieläkin syvempää. Keula takaisinpäin.
Nousimme mäen ja menimme tien pientareelle kuivattelemaan kenkiä, juomaan kahvit ja miettimään, mitäs sitten. Vaihtoehtoinen reitti kulki Siikaisten kautta ja toi matkaan ainakin parisenkymmentä kilometriä lisää.
Siikaisissa matkamiehet kohensivat tappiomielialaansa mainion kahvi- & oluttupa Kaarnan tarjoamin panimotuottein. Jos matka käy Siikaisiin, niin suosittelen tarkastamaan tämän nuoren yrittäjän vasta hiljattain avaaman tuvan.
Siikaisista eteenpäin! Kuljimme Honkajoentietä ja käännyimme pienille poluille, joita ainakaan Google Maps ei taida tunnistaa. Aikamme poljettuamme näimme oikealla opasteen näkötornille. Päätimme katsoa.
Katselmankallion luontotornissa.
Katselmankallion luontotorni ja sen vieressä oleva laavupaikka olivat kerrassaan upea löytö. Pilvinen taivas oli auennut ja kun aurinko lankesi juuri siinä tilanteessa yllemme, ei ollut kaukana ettemme olisi jääneet niille sijoille yötä viettämään.
Luontotornista oli hieno näkymä viereiselle Haapakeitaalle. Tornissa oli hienosti kirjattuna, mitä minkäkin ilmansuunnan näköalasta löytyi.
Jatkoimme Herranmetsätielle ja sen päätteeksi Komoot oli suunnitellut taas metsäretkiä. Umpeen kasvanut peltotie haiskahti seikkailulle. Seikkailu tuli vastaan vähän matkaa jatkettuamme ja seikkailun nimi oli suo. Tunnustelu jalkapatikalla antoi vastaukseksi parin litimärkiä kenkiä. Suohon puolimetriseen vesilammikkoon jämähtänyt pyörä oli se, mitä tässä kohtaa ehkä vähiten kaipasimme. Olimme jo lähellä Etelä-Pohjanmaan rajaa – mutta sittenkin lopulta vielä niin kaukana: Vaihtoehtoinen reitti Koittankosken kautta toi matkaan jälleen parisenkymmentä lisäkilometriä.
Vihdoin lähestyimme Isojokea. Sen läpi kohti Lauhansarvea. Sisään Lauhanvuoren alueille. Aurinko alkoi jo laskea, ilma kylmetä. Tienviitta aumakivelle, toinen kivijatalle. Muutamia kilometrejä eteenpäin ja tie kääntyi oikealle Spitaalijärvelle, jonka äärellä on niin telttapaikkoja kuin keittokatos.
Otimme asemat kauempaa rannasta. Olo oli ryvettynyt, Spitaalijärveen piti päästä pulahtamaan. Kylmissäni järveä kohti kävellen ajattelin, että en pulahda. Koetin vettä laiturilta ja se oli lämmintä kuin linnunmaito. Pulahdan!
Aurinko laskee Lauhanvuorella.Auringonlasku Spitaalijärvellä.
Pulahdin, ja oli niin kylmää, että hampaat lähes kalisivat. Oli kuitenkin puhdistava pulahdus! Sitten iltapuuro tulille ja teltta pystyyn. Uni maistui 14-tuntisen työpäivän ja 150 ajetun kilometrin jälkeen.
Spitaalijärven nimi tulee siitä, että järven vedellä uskottiin muinoin olevan spitaalia parantava vaikutus. Vettä kannettiin Venäjän ruhtinaille asti.
Hyvää huomenta Spitaalijärvi, huomenta Lauhanvuori!
Aamu Spitaalijärvellä
Heräsin, kun valo kävi telttaan seinämän läpi. Kello oli vasta vaille viisi ja aurinko jo ilotteli Spitaalijärven yllä. Nukuin vielä kolmatta tuntia. Sitten ylös, pesuille ja tavaroita tuulettamaan.
Viime reissun jälkeen majoittumismukavuutta lisäämään hankin ilmatäytteisen Therm-a-Restin NeoAir Xtherm -makuualustan vaahtomuovisen taiteltavan tilalle. Eristää lämpöä aivan eri tavalla. Silti heräsin yöllä vilunväreisiin, vaikka yllä oli lisäksi merinovillakerrasto. Seuraavaksi täytyy päivittää makuupussi. Nykyiseni on Carinthian Tropen, jonka comfort-lämpötila on viisi astetta. Eipä tuntunut pitävän mukavana merinoon kääriytynyttä matkaajaa arviolta seitsemän asteen yössä.
Aamiaisen jälkeen pakkasin tavarat ja suuntasimme Lauhanvuoren näkötornille muutaman kilometrin päähän.
Tornissa pääsee yli 240 metrin korkeuteen merenpinnasta. Näkyvyyttä hyvällä säällä on jopa 70 kilometriä. Lauhanvuori itsessään on 231-metrinen ja Länsi-Suomen korkeimmaksi sanottu kohta. Maisemaa silmänkantamattomiin.
Vuorelta laskettelimme alamäkeä Honkajoentielle hulppeaa vauhtia. Paluureitiksi oli valittu eilisen seikkailureitin sijaan nopein. Siis pikateitä pitkin. Onneksi sunnuntaina liikennettä olisi suhteellisen maltillisesti. Sata kilometriä tunnissa ohi pyyhältävä jäterekka on silti vähemmän hauska kokemus.
Kilometrinnielentä alkoi. Ensin Honkajoelle lounaalle. Siitä kohti Kankaanpäätä. Pomarkku ja pysähdys taas Isonevan parkkialueella. Noormarkkua kohden, ja edelleen Poriin. Toiselle päivälle kilometrejä kertyi noin 80, joten kokonaissaldoksi viikonlopulle tuli 230 kilometriä.
Se tuntui selässä, niskassa, hartioissa, ojentajissa, ranteissa ja reisissä. Leuassakin, koska tulin jauhaneeksi purukumia kymmeniä kilometrejä putkeen useita kertoja.
Epilogi
Kahden päivän aikana sateita tuli muutamaan otteeseen, mutta pääasiassa sää oli mitä parhain. Kuiva, eikä liian lämmin. Ensimmäisen päivän seikkailut ja ylimääräiset kilometrit olisivat saattaneet turhauttaa, mutta suossa ja tulvineella tiellä rämpimiset olivat hyviä kokemuksia. Kokemuksesta viisastuneena tulvinutta tietä en ehkä lähtisi enää ylittämään – tiedä, mitä kuoppia matkalla saattaisi olla.
Ylimääräiset menomatkan kilometrit veivät sen verran aikaa, ja mehuja matkaajista, että perillä kohteessa ei jaksanut katsoa kuin pari yksityiskohtaa. Spitaalijärvi oli hieno. Mieleen jäivät myös Katselmankallion torni ja viereinen keidasalue, pyöräily sienten kansoittamalla metsäpolulla, etenemiskokeilu suossa ja toinen tulvineen järvitien yli.
Hankin pyörään pidempiä reissuja varten Surlyn Moloko-tangon, joka tarjoaa useita erilaisia ajo-otteita. Ja muutenkin mukavammat asennot ranteille pitkien matkojen ajoon. Tanko on ollut joka euron väärti. Ranteita särki matkan jälkeen siltikin, mutta vanhan maastotangon kanssa ne olisivat varmaan jo tulehtuneet irti.
Kolmas uusi hankinta oli Ortliebin Bikepacker-sarjan runkolaukku M-kokoisena. Sen hankkiminen poisti tarpeen kuljettaa nesteytysreppua selässä: Sujautin juomarakon runkolaukkuun. Laukkuun laitoin myös joitakin pikkutavaroita, joiden oli hyvä olla käsillä tarvittaessa nopeasti (sormikkaat, valaisin, purukumit ja Namituvan Häjy-salmiakit).
Kaksi pienempää hankintaa olin myös tehnyt: Kannettavan tiskialtaan (!), joka palveli tällä erää vain kasvojenpesutarkoituksessa (pussiruokien kanssa tiskailua ei tule) sekä pyykkinarun. Naru oli erityisen näppärä pyyhkeen, uimahousujen ja suossa kastuneiden sukkien kuivattamiseen. Molemmat mainioita varusteita valmistavan Sea to Summitin tuotantoa.
Porista Ahlaisiin. Siellä koukkaus Saanteeseen. Takaisin Ahlaisten keskustaan ja kohti Merikarvian kupeessa olevaa Selkämeren kansallispuiston yhtä harvoista mannerkohteista; Sälttöötä. Siellä yö ja sitten kohti kotia. Siinä oli suunnitelmamme, kun lähdimme lauantaina 13.6. Tomin kanssa tien päälle pyörämatkailemaan.
Sää salli. Päivälle oli luvattu päälle pariakymmentä astetta. Onneksi oli luvattu myös puolikasta pilvipeitettä aurinkoa varjostamaan. Lämpöennuste piti paikkansa, pilviennuste ei. UV-indeksin oli mainostettu olevan niin korkeissa lukemissa, että laitoin pitkää päälle, tosin mahdollisimman ohuelti.
Puoli kymmenen rullasin uutukaisen Kona Unit X:n matkalle ladattuna Tomin asumukselle. Latauksista ja pyörästä enemmän tekstin loppupuolella. Sen kuitenkin sanon jo tässä, että Unit X on aikaisempaa Evon 29eriä menevämpi peli. Huomasi jo ensipolkaisulla.
Kona Unit X ja Ortliebin takalaukut (Classic-sarja) sekä tankolaukku (Backpacker-sarja).
Sanon senkin, että majoitteen olin pakannut tankolaukkuun. Toisessa takalaukussa oli ruoanlaittovälineet, ruoat ja huoltovälineet. Toisessa puolestaan vaatteet ja hygieniatarpeet. Makuualusta oli viimeisen päälle tyylikkäästi jätesäkissä tavaratelineeseen vyötettynä. Keskirungossa oli yksi vesipullo ja etuhaarukassa kaksi. Vain keskimmäisen olin täyttänyt alkumatkasta. Selässä oli juomareppu, jonka puolentoista litran vesirakko oli täynnä. Repussa kuljetin myös lompakon, varavirtalähteen, latausjohdon, nenäliinoja ja muuta pientä. Yhteensä tavarat painoivat noin 12 kiloa ja vesien paino päälle.
Lyttylä, hiekkatie ja kahvitauko
Kesäauringon valossa ja lämmössä kulkueen nokka osoitti ensin kohti Lyttylää. Sieltä etenimme pienen tauon jälkeen Kellahden kautta Ahlaisia kohden. Tauot ovat tärkeitä. Jo lyhyestä jaloittelutauosta saa paljon pontta seuraavalle etapille.
Toinen tärkeä on suosia idyllisiä ja mielenkiintoisia hiekkateitä. Vanhoja teitä, metsäautoteitä. Polkujakin, mutta niiden kohdalla matkanteko on usein hitaampaa. Kun ei tiedä, mitä reitti eteensä tuo. Asfalttibaanalle on silti pakko välillä altistua, jotta pääsee haluamaansa. Kyllähän sellaisella rullaa, mutta matkanteko ei usein ole niin mielekästä. Se on lähinnä kilometrinnielentää.
Jossain Puodan maastoilla kahvitauko. Löytyi hyvä kallio tien oikealta puolelta. Olin hankkinut kokeiluun Coffee brewer -kahvipussin, johon kaadetaan kuuma vesi, odotellaan uuttumista ja tarjoillaan kaatonokasta. Nelisen desilitraa kahvia valmistui helposti. Ensipuraisulla tuote meinasi puistattaa, mutta jo seuraavalla kulauksella juoma todettiin ihan kelvoksi. Litrahinnaksi Kilohinnaksi laskin noin sata euroa, jää harvemmaksi herkuksi.
Kahvia nautiskellessa oli hyvä pysähtyä hetkeen. Ilma oli lämmennyt kovin. Tuulenvire oli heikko, vaikka meri häämötti heti kapean metsäalueen takana. Pyöräillessä ilmavirta jäähdyttää. Vasta pysähdyttyä huomaa, miten on saattanut tulla huhkineeksi. Hiki voi olla hetkessä.
Pyörämatkailussa hienoa on vapaus valita, ja mahdollisuus päästä. Pyörällä pääsee sinne, minne auto ei vie, mutta nopeammin kuin jalat veisivät.
Kantamus ei kuormita hartioita. Bikepacking-pyörässä kantamus on usein jaettu ohjaustanko-, runko- ja satulalaukkuun sekä ehkä muutamiin muihin. Virtaviivainen oloasu mahdollistaa ketterän menon maastossa. Tomin asetelma on puhtaasti tätä.
Itse olen mieltynyt klassisempaan tyyliin ladata tavaraa taakse telineen sivuille takalaukkuihin. Se heikentää hieman maastokelpoisuutta, tuo riskin liialle takapainotukselle ja lisää jonkin verran ilmanvastusta. Hyvinä puolina takalaukut ovat pieniä tilaihmeitä ja tavara on niistä helposti saatavissa.
Suuntima Saanteeseen
Alkumatkasta lausuin julki pari päivää kesähelteissä mielessä pyörineen ajatuksen. Jos jostain saisi huurteisen, niin sellaisen voisimme pysähtyä nauttimaan. Saanteen seilori Ahlaisten keskustassa tuli vastaan kuin tilauksesta. Turo’s Hevi Gee raikasi tässä perinteisen kyläbaarin ilmentymässä (sikäli, kun kyläbaareista mitään tiedän). Kaivattu huurteinen nautiskeltavaksi, ja sitten vielä kahvit.
Suuntima Saanteeseen (eli Sandöön) oli jo otettu, olihan seilorikin Sandöntien varressa.
Saantee oli ennakkotiedusteluissa hieman musta aukko. Google Maps ei kertonut sen ytimeen johtavan reittejä, ei liioin Komoot. Tai kertoivat yhden: Syvälahteen eteläpuolelle ja siitä meren yli. Emme olleet ehtineet varustaa pyöriämme propelleilla ja muulla vedenylityskyvyllä, joten maitse oli yritettävä.
Saanteen poluilla, keskellä vanhojen puiden ja saniaiskujien.
Kohdepisteen olimme asettaneet Saanteen pohjoiselle rannalle puoliväliin niemeä. Lähdimme tavoittelemaan sitä, mutta päädyimme nopeasti ohi sen ja eteläiselle puolelle. Korjausliikkeitä. Pian olimme polulla, joka kulki pohjoisrannan suuntaisesti kohti niemen kärkeä. Jokin yksityisranta trampoliineineen löydettiin, ja sieltä näimme edessä häämöttävän kallioalueen. Jatkoimme sitä kohti, mutta koska reittiä sinne ei löytynyt, etenimme sinne, minne polku vei.
Kohti Saanteen kärkeä.
Vanhaa naavapartaista havumetsää. Eteneminen kapealla polulla pysähtyi säännöllisesti myrskyn tielle kaatamaan puuhun. Osan saattoi kiertää, suurimmasta osasta oli talutettava yli.
Lopulta olimme kuitenkin melko lähellä Saanteen kärkeä Ulkonokalla. Tasaista rantaa ja muutama merimerkki. Joku oli kyhännyt puuparrusta penkin rantakivien väliin. Kaksi haikaraa lensi lähellä. Veneilijöitä oli paljon liikenteessä. Lounastauon paikka.
Lounastauko Saanteen Ulkonokalla.
Mainio Pullerontie
Lounaan jälkeen mietimme tavoittelevamme Sandöön hiekkarantaa Sisänokalla päin. Polunpätkä tyrehtyi, joten päätimme pelata tässä kohtaa varman päälle ja palata takaisin tuloreittiä pitkin.
Ahlaisten K-Marketista latasimme vesipullot. Sitten suunnaksi Merikarvia Pullerontien kautta. Matkan hienoimpia osuuksia! Koukeroista metsätietä, joka pian johti Pohjajoelle ja sen Kitukoskelle. Kävimme katsomassa hienon laavupaikan. Hieman hämärässä metsässä koski kertoi tarinaansa. Kaksi laavua, kota, puuvarasto ja jonkinlainen keittokatos. Tällä kertaa meidän piti kuitenkin jatkaa matkaa.
Kitukoskella.
Pullerontie vaihtui Kitukoskentieksi ja seuraili jokea aina Merikarvian rantatielle. Alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä suoraan Sälttööseen. Koska iltapäivä oli nuori, päätimme kuitenkin pistäytyä vielä parikymmentä kilometriä pidemmällä Merikarvialla. Siellä ruokailu, kauppatäydennys ja takaisin kohti Sälttöötä.
Sälttöö-kokemus
Sälttöö lähestyi kilometri kilometriltä. Olihan tässä jo ajettu. Mittarilukema lähenteli sataa kilometriä. Kohta olisimme perillä. Parkkialue löydetty. Vielä 400 metriä polkua kohteelle.
Siinä se oli! Laavu, WC-rakennus, puuvaja. Tarkastimme pari polkua merelle päin. Rantamaisema oli upea, joskin ranta kaislojen valtaama. Hyttysiä oli metsä mustanaan. Kiittelin itseäni hatun päälle asetettavan hyttysverkon hankinnasta.
Sälttöön laavulla. Hyttysiä piisasi.
Maisema merelle Sälttöön laavupaikan lähellä.
Orientoiduimme asettumaan taloksi. Paikalle tuli toinen seurue. Tervetuloa, tietenkin, mutta tiheän puuston rajaama pienehkö alue alkoi heti tuntua jo liian pieneltä. Päätimme etsiytyä muualle. Sälttöön laavupaikka noin yleensä oli hienoinen pettymys, joskin olin ounastellut pettymystä jo muutaman kuvan sieltä nähtyäni. Hieman ahdas, hieman näköalaton.
Lähdimme tutkimaan Sälttöön muita osia. Matka tyssäsi etenemisyritys toisensa jälkeen yksityistielle tai pihaan. Sälttööntien varrelta löytyi harvapuisempi kallioalue, jonka reunoja koristivat suokasvit. Ilta-aurinko lankesi kalliolle kuin merkkinä meille. Hyttysiäkin oli vain sata kuutiosentillä – siis puolet vähemmän kuin laavulla.
Ilta-aurinko lankesi jäkäläpeitteiselle kalliolle Sälttöössä. Tässä oli leiripaikkamme.
Leiri pystyyn
Kello läheni iltakymmentä, kun aloimme viritellä telttoja pystyyn. Minulla Robens Arrowhead -budjettiteltta (120 €), Tomilla Alpkitin Soloist (£ 124).
Minulla ensimmäinen yö tässä asumuksessa, Tomilla toinen omassaan.
Robens Arrowhead viritetty majoittumista varten.
Teltan pohjalle asettelin vaahtomuovipatjan. Sen päälle makuupussilakanan. Robensissa oli niin kuuma, että makuupussiin en koskenut. Ilma ei tuntunut kiertävän, ja matkaajalla oli vielä aktiviteettilämpö päällä.
Lisämausteen oloon toi hien, aurinkovoiteen ja reitiltä näiden päälle kerätyn katu- ja siitepölykasauman nihkeä sekoitus. Pesupaikkaa olimme tiedustelleet jo ennakkoon laihoin tuloksin. Sälttöön ranta-alueet olivat laavun kohdalta kiveä, kaislaa ja levää. Merikarvialla oli jokin potentiaalinen ranta, mutta ”ääh, katsotaan sitten Sälttöössä”, pohdimme. Ja sitä rataa.
Jossain kohtaa kylmyys hiipi ylle ja sujahdin makuupussilakanaan sisälle. Seuraavassa kohtauksessa rullasin makuupussin auki, ja asetuin siihen. Aamulla heräsin lisäksi merinovillapaita päälläni. Havahduttuani yön läpi säännöllisesti pieniin vilunväreisiin.
Meri-Porin läpi kotiin
Aamupuuron- ja kahvin lomassa kuivattelimme varusteita. Makuupussi puuhun tuulettumaan. Robensissa sisä- ja ulkoteltan väliin oli tiivistynyt kosteutta, joten ne piti ravistella ja tuulettaa.
Kun leiri oli saatu pakattua pyöriin, oli aika suunnata kotimatkalle. Kilometrejä päivälle tulisi menomatkaa vähemmän, sillä nyt emme kulkisi edestakaisin yhdessäkään kohteessa. Eilen näin oli tehty sekä Saanteeseen että Merikarvialle.
Puoli kahdeltatoista ohitimme Haapalaisen Wanhan Kaupan. Aukeaisi vasta puolen tunnin päästä. Menin tiedustelemaan takaovelta, olisiko mahdollista ostaa kahvit jo aikaisemmin. Rouva avasi etuoven ja tuoreiden munkkien tuoksu leijui matkamiesten neniin. Munkkikahvit auringon hellimällä etupihalla ei ollut pahempi rasti alkumatkasta.
Laskettelimme tuota niin mainiota Pullerontietä Ahlaisiin. K-Marketilla huoltopysähdys. Liikenteeseen. Iso haukka liihotti 10 metrin päästä matkalla kohti Meri-Porin siltoja. Oodeensillan jälkeen otimme asemat oikealta puolelta aivan sillan kupeesta. Lounaspaikka meren äärellä oli jälleen maukasta ruokaa aisteille.
Matka jatkui. Revaskeri, Lynaskeri, Kuuttokari jäivät taakse. Niin myös Reposaaren silta. Nokka kohti Pihlavaa, jossa vielä reissun viimeinen pysähdys. Siitä vielä muutama polkaisu kotiin. Päivän kilometrit asettuivat kuuteenkymmeneen.
Epilogi
Kuumaksi ja aurinkoiseksi ennustettu sää ei onneksi ollut tukahduttava. Pyörän päällä ilmavirta jäähdyttää oivasti. Matkanteko sujui odotetunlaisesti. Uutukaisella polkupyörälläni olisin ehkä voinut ajaa hieman lisää kilometrejä alle ennen pidempää rypistystä. Meni se näinkin, vaikka vartalo taisi venyä aikaisempaa isompirunkoisessa pyörässä ainakin pari senttiä.
Itse Sälttöö – reissun kruunuksi ajateltu – oli laavupaikaltaan pienoinen pettymys. Metsämaasto ja merenranta olivat toki upeita. Enemmän tunnelmaa tarjosivat kuitenkin pistäytyminen Saanteessa sekä esimerkiksi Pullerontien kokemukset Kitukoskineen. Kahvihetki Puodan kallioilla jäi sekin mieleen hienona.
Varusteista – Tekninen osuus
Varustepakkailuun hankkimani etulaukku toimi ihan hyvin – vieden painoa takaa eteen ja jakaen sitä näin tasaisemmin. Myös vesipullot (kaksi etuhaarukassa ja yksi keskirungossa) palvelivat tässä tarkoituksessa. Etulaukku sekoitti vaihteiden toimintaa painamalla vaijeria. Osa keskimmäisistä vaihteista ei asettunut kohdalleen, vaan klonksui edestakaisin. Ortliebin etulaukun kohdalla tuli mukana vaahtomuovista tehtyjä palikoita, joilla laukun sai asennettua hieman irti ohjaustangosta. Paluumatkalle asensin laukun myös hieman kauemmas vaihteenvaihtajasta, jolloin ongelma hieman väheni.
Jatkoa ajatellen täytyy kuitenkin katsoa, miten vaihdevaijerin saisi toimimaan täysin vapaasti etulaukun kanssa.
Juomareppu leveine olkaimineen ei haitannut paljoa, mutta se hiosti selkää hieman. Täytyy pohtia, josko hankkisi runkolaukun, jossa voisi säilyttää juomarakon, eväitä ja työkaluja.
Reissun jälkeen laitoin tilaukseen ilmatäytteisen makuualustan, koska vaahtomuovinen ei tunnu eristävän maan kylmyyttä edes 15-asteisina öinä tarpeeksi hyvin.
Pesupaikkaa emme tällä reissulla löytäneet, tosin valtavasti vaivaa asian eteen ei nähty. Jatkossa peseytymismahdollisuuden kartoittamiseen täytyy panostaa enemmän. Mukaan voisi myös ottaa kosteuspyyhkeitä hätävaraksi. Jos pesupaikkaa ei löydy, saisi niillä oloon edes hieman raikastusta.
Robensin ilmastointia täytyy tutkia tarkemmin. Oletan, että rakenteen vuoksi ulkotelttaa ei saa syrjään juurikaan enempää kuin mitä sisääntuloaukolla varustettu kylki mahdollistaa, mutta hyvä olisi, jos saisikin.
Tiskausvarustus jäi käyttämättä, koska ruokailu tuli toteutettua pussiruokina. Jatkossa gourmetkokkailu vaatii paitsi ylimääräistä vettä kannettavaksi tiskivetenä (tai järveä, josta vesi kahmaista) myös jonkinlaista tiskiallasratkaisua. Gourmetkokkailu tosin vaatii myös asiaankuuluvia varusteita. Jetboil Flashin vakiokalustoon kuuluu vain litran vetoinen keittoastia. Pannut ja muut tulee hankkia erikseen, kuten myös adapteri, jonka avulla näitä on turvallista Flashin kanssa käyttää.
Kona Unit X on minulle uusi tuttavuus, joten matka tuotti erinäisiä kolotuksia. Luulen kuitenkin, että ranteiden asennolle täytyy tehdä jotain satulaa säätämällä, ohjainkannatinta vaihtamalla tai vaikkapa jonkinlainen ajotuki hankkimalla.
Pakkauslista
Takalaukku 1 (keittiö ja huolto)
Kahvikuppi
3 x lounas / päivällinen / Real Turmat (1 liikaa)
1 x aamupala / RT x
¨1 x iltapala / 2 x kaura + hera (ei kätetty)
100 g kahvia + kahvipussisysteemi (kahvia 50 g liikaa)
4 x proteiinipatukka (ei käytetty)
100 g manteleita (ei käytetty)
Pesusieni ja pesuainetta (ei käytetty)
Retkikeitin ja 350 g kaasu
Spork
Silmälasien puhdistuslappu (2 liikaa)
Varasisäkumi
Rengasrauta x 3
Pumppu
Kuusiokolotyökalu
Kevyt lukko
Istuma-alusta (en käyttänyt istuessa, mutta nukkuessa selän alla)
Ilmastointiteippi
Nippusiteitä
Takalaukku2 (vaatteet, lääkkeet, hygienia)
Merinovillakerraston housut (ei käytetty)
Yösukat (ei käytetty)
Korvatulpat (todella tärkeät – lintujen äänet yöllä ovat korvia huumaavia)
Silmälaput
Merinovillapoolo
Tuubihuivi x 2
Juoksutakki (ei käytetty, mutta mukana sateen ja tuulen varalta)
Yön yli -reissuja pyöräillen suunnitteilla. Korona-aika on laittanut ajatukset laavumajoituksen suhteen uusiksi. Laavut ovat olleet uutisten mukaan kovasti kansoitettuja. Oma hienoutensa siinäkin, että majoituksen voi asettaa melko vapaasti luonnon parhaille paikoille.
Vaihtoehtoja olisi ainakin kolmenlaisia:
Riippumatto ja tarppi (joka on näemmä ruma anglismi – oikeampi nimitys on louevaate tai erätoveri)
Bivy-pussi (eli bivouac sack) ja louevaate (heti aloin käyttää oikeaoppisia suomalaisia termejä!)
Yhden hengen teltta.
Riippumatto olisi villein ja vapain, retkeilyromanttinen. Se vaatii sopivalla etäisyydellä olevan puuparin kiinnitystä varten.
Bivy selvästi maanläheisin ja aika helpolta vaikuttava ratkaisu. Tosin muurahaisia ja hiiriäkin kylään kutsuva, sanovat.
Teltta. Tarjoaa selkeän suojan tuulelta ja tuiskulta. Yksityisin majoite. Kupoliteltan saa nakattua vaikka kalliolle tai hiekkarannalle. Teltalla mennään.
Hintaa ja ominaisuuksia
Kuukauden tuskailu ominaisuuksien vertailujen kanssa. Niin aina. Kupoli- vai tunneliteltta? Päädyin tunnelimalliin sellaisissa usein olevien absidien (miksi ei voida sanoa telttaeteinen tai muuta suomalaiseen suuhun sopivaa?) vuoksi. Eteiseen saa tavaraa ja siinä voi kokkailla tarpeen vaatiessa.
Käyttö kolmen vai neljän vuodenajan mittaan? Minulle riittävät reissut sektorilla kevät-kesä-syksy. Ehkä talviretkeilykärpänen vielä puraisee jossain kohtaa.
Toiseen päähän asettuvat Hillebergin Enan, noin 700 euroa. Keskitasolla Fjällräven Abisko 1 Lite, viitisensataa euroa. Pitkällisen harkinnan – joka olisi tarvittaessa kestänyt loputtomiin – jälkeen päädyin näitä edullisempaan päähän.
Ajatus: Kokeilen telttailua, maksan pienen oppirahan. Teen huomiot siitä, mikä halpamallissa on mahdollisesti pielessä. Jos homma (toivottavasti ei teltta) ottaa tuulta alleen, hankin jossakin kohtaa kokemuksen syvällä aivokäyrällä pohditun mallin.
Robensin Arrow Head -tunneliteltta maksoi reilun satasen. 3000 mm vesipilari päällä, 6000 mm alla. Painoa noin 1800 grammaa. Rahalla saa parempaa. Esimerkiksi Enanissa pilarit 6000 päällä ja 9000 alla, painoa reilu kilo. Toisaalta 300 – 500 euroon saa Arrow Headin kanssa miltei samanpainoisia heikoimmilla vesipilareilla. Tällainen vertailu on tietysti aivan liian pelkistävää – teltat ovat paljon muutakin kuin grammoja ja vesipilarimillimetrejä.
Viikko Enanissa maksaisi hotellihuoneen verran yöltä (ei sis. aamiaista). Arrow Head 17 €/ yö, en aamiaista odotakaan. Mutta toisaalta, ja taas toisaalta, voi aina miettiä. Katsotaan, millaisen oppimiskokemuksen tulin hankkineeksi.
Parikymmenen kilometrin päähän Porista Pikku Rottajärvelle. Laavunkin siellä kerrottiin olevan. Reitti kulki samoin kuin reissulla Sisälmystenlahdelle, mutta Rottapäkintieltä koukattiin oikealle. Sää salli, pilvet olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Pohjoisesta puhalsi viileä tuuli, mutta metsäteillä siitä ei enää ollut tietoakaan.
Ennen Pikku Rottajärveä (soistunut ja pikemmin pieni lampi) vastaan tuli kaksi hieman isompaa (pienen lammen kokoisia nämäkin) vesialuetta. Koetin niitä etsiä kartoista, mutta äkkiseltään näyttää siltä, että ne jäävät minun ja Tomin salaisuudeksi. Vesialueiden keskelle kulki pitkospuita (jutun kansikuvassa). Maisema oli kerrassaan upea. Rauhallinen, ja kuitenkin linnuista eloisa. Tällaisiin haluaa aina pysähtyä.
Tuntemattomaksi jäänyt vesialue ennen Pikku Rottajärveä.
Pikku Rottajärvelle tunkattiin metsäpolkua pitkin. Keskellä soistunutta järveä totesimme, että eteenpäin ei kannata jatkaa ilman kumppareita. Jos sittenkään. Siirryimme takaisin ja löysimme muinaisen rantaviivan tuntumasta nuotiopaikan. Siihen kahvila pystyyn.
Keskellä soistunutta Pikku Rottajärveä. Seis, ja takaisinpäin,
Viime reissulla tuumimme, että seuraavalla kerralla on kaasukeitin mukana. Hankin Jetboil Flashin. Keitintarjontaa on paljon, kaikenlaista ja kaikenhintaista. Flash oli kalliimmasta päästä kaasukeittimiä, mutta vaikutti näppärälle ja nopealle. Nopea se onkin. Puoli litraa vettä kiehahtaa parissa minuutissa.
Menetin kaasukeitinneitsyyteni. Trangialla on tullut pelattua, ja nuotiolla. Ei tällaisella.
Flash on polttimen ja keittoastian yhdistelmä. Astian sisälle pakkaantuvat poltin, kaasupullon tukijalka, pieni kaasupullo (100-grammainen) ja eri paistoastioiden kanssa tarvittava adapterikin (ostettava erikseen).
Toiminta: Astian kansi auki. Poltin esille. Kaasupullosta korkki irti, polttimen ruuvaus pulloon. Astiaan vesi valmiiksi, pohjasta pois suojaava muovikuori. Polttimen hanaa auki, nappia painamalla sytyttimestä kipinää ulos. Astian ruuvaus paikalleen. Kahden minuutin päästä kahvin uutto saattoi alkaa.
Kaasu on jotenkin pelottava juttu. Kuvittelin, että ensikertalainen mämmikoura räjäyttää kätensä irti. Tai ainakin polttaa hehtaarin metsää ja pääsee paikallislehden kansikuvapojaksi. Että jostain liitäntöjen välistä suhahtaa liekkivana ja tuikkaa pertex-hihan tuleen. Toistaiseksi on selvitty.
Kahvien ja Tomin tuottamien maineikkaiden suklaa-maapähkinävoileivonnaisten (with a touch of sea salt) jälkeen suuntasimme takaisin. Komootilla suunniteltu reitti lupasi tulevaksi alpine path -luokiteltua maastoa. Olisiko se lumihuippuja ja alppimaisia jyrkänteitä? Kohtaisimmeko itse lumimiehen?
Tunkkausta metsäpolulla.
Alppipolku oli kalliopolkua hienoissa maisemissa. Maa valkeana jäkälästä, naavapartaisia vanhoja puita.
Tuli bongattua potentiaalisia leiriytymiskohteita. Ehkä jossakin kohtaa hitaampaa patikointia näissä maastoissa. Polkupyörä parkkiin isomman polun päähän ja siitä metsän siimekseen. Kyllä maistuisi.
Lauantaiaamuna rullasin Porin keskustan halki Tomin luo kellon näyttäessä kahdeksaa. Liikkumisessa aamulla on jotakin vivahteikasta. Vieläkin aikaisemmin olisi voinut olla matkalla.
Tie vei päiväreissulle Joutsijärven Sisälmystenlahden autiotuvalle. Reilut 30 kilometriä sinne, ja vähän vähemmän eri reittiä pitkin takaisin.
Menomatka kulki etappeja Ruosniemi – Järvikylä – Paluksentie – Harjakangas – Laviantie – Lahnajärventie – Järventaustatie – Kakkurintie. Oli asfalttitietä, mutta myös sitä parasta: kovaksi tamppaantunutta kapeaa hiekkatietä hienojen metsämaisemien ympäröimänä.
Kymmenisen kilometriä matkaa tehty. Nyt metsätiellä tauon paikka.
Aina lopuksi täytyy tulla haasteita, jotta päämäärää osaa arvostaa. Kakkurintien varrella oli tehty hakkuita ja ehkäpä siksi tielle oli ajettu aikamoista kivenmurikkaa (metsäkoneiden pitoa parantamaan?). Tuskaahan se oli alumiinirunkoisella ja -haarukkaisella pyörällä ajella. Kolme kilometriä tuskaa.
Kakkurintien parkkipaikalta johti vielä puolisen kilometriä metsäpolkua maaliin. Polkupyörä lähti mukaan matkalle, mutta se olisi pitänyt jättää parkkiin: Talutushommiksi meni, eikä mitenkään kevyeksi puhteeksi.
Sisälmystenlahden autiotuvan edustalla nuotiopaikalla oli seurue. Moikkasimme ja siirryimme rannan äärelle. Ensin fiilisteltiin laiturilta näkymää Joutsijärvelle. Täydeltä terältä tarjoiltu aurinko laittoi järven kimmeltämään koko komeudessaan.
Joutsijärven äärellä Sisälmystenlahden autiotuvan rannalla.
Oli lounasaika, joten Tomilta Trangia esiin. Pastaa hänelle, tonnikalaa ja nuudelia minulle. Veden kiehuminen vienossa tuulenvireessä otti aikansa. Pohdimme, että seuraavalla reissulla kokkaillaan sitten kaasukeittimellä.
Lounaan päälle tietysti kahvit. Aeropressiä en ollut käyttänyt hetkeen ja etenkin maastossa tulee lisävivahteita muun muassa kahvin sekaan päätyvien neulasten muodossa. Lopputulos oli kuitenkin kelpo. Ja ainahan kahvi tuntuu luonnon äärellä hyvälle maistuvan.
Kahvien jälkeen oli aika suunnata takaisin. Kurkistin autiotupaan. Makuulaverit, pöytä, tarvikkeita. Ilmassa tuoksui käsidesi, tai vanha viina.
Sitten runtattiin eli tunkattiin pyörien ja pakkausten kera läpi metsäpolun. Kakkurintiellä taas tekohampaita ja ohimopultteja löysyttänyttä tärinää kolme tuhatta metriä, olkaa hyvä (kiitos).
Paluureitti meni Kullaantielle ja Paluksen läpi. Sitten Harjunpääntietä Ruosniemeen. Peltoaukeiden reunustama reitti tarjoili tanakkaa vastatuulta. Etenkin polkupyöräni sivulaukkuviritys tuntuu tarjoavan hyvän tarttumapinnan tuulelle. Kotiin päästyä jalat tärisivät uupumuksesta.
Korona nollasi vuoden juoksutavoitteet. Ensin Saksassa tehtiin päätös perua kaikki yli 5000 osallistujan tapahtumat syksyllä. Sen myötä Berliinin maraton peruuntui (tai siirtyy, tarkempaa ohjetta ei ole tullut). Sitten Suomen hallituksen päätöksen perusteella peruuntui (tai siirtyi) heinäkuun NUTS Ylläs-Pallas.
Olo on kaksijakoinen. Toisaalta olen sen sortin tyyppi, että kalenterissa olevat tavoitteet saavat minut juoksemaan. Toisaalta taas kipuilleen polven saa kuntoutettua rauhassa ilman paineita kilometreistä, jotka olisi pitänyt juosta.
Polvi tuntui jo paremmalta. Sitten menin seitsemän kilometrin testilenkille. Ylämäet kävelin varmuudeksi. Varmuus on paras, sanoo Kaptahkin Sinuhe egyptiläisessä. Ei auttanut varmuus: Kuuden ja puolen kilometrin jälkeen kipu tuli takaisin ja yltyi nopeasti etenemisen tahtiin. Laitoin kävelyksi ja päätin levätä ainakin kolme viikkoa.
Kävelyä, pyöräilyä, yhden jalan kyykkyjä, lantionostoja maaten. Siinä reseptiä kuntoutukseen.
Syksylle voi asettaa uusia tavoitteita, mutta niidenkään toteutumisesta ei tiedä. Helsinki City Running Day on siirretty lokakuun alkuun, siinä yksi potentiaalinen. Puolikas tai täysimatka. Lokakuulta löytyisi myös Vaarojen maraton, se on tosin myyty loppuun.
Polven teilanneen juoksun (ks. edellinen jakso) jälkipyykkiä: Lepäsin muutaman päivän ja kokeilin sitten lyhyitä (kaksi ja viisi kilometriä) juoksuja. Molemmilla kerroilla polvi kipeytyi. Sen jälkeen olen ollut reilun viikon levossa. Otin parin päivän kuurin tulehduskipulääkettä. Ensin ajattelin, että kyseessä on juoksijan polvi. Sitten luin patellajänteestä. Kipu tuntuu jalan ulkosyrjän sijaan polvilumpion alaosassa eli viittaisi ns. hyppääjän polveen. Pidän taukoa vielä ainakin tämän viikon.
Levossa neljän seinän sisällä tulee verkkokauppashoppailleeksi. Tilasin Juoksija-lehden ja siihen kylkeen Polkujuoksijan irtonumeron. Jälkimmäisen lueskelu ei varsinaisesti vähennä poltetta päästä poluille. Shoppailun äärelle vie myös seuraava pohdinta:
Olen miettinyt koko perheen eräilyprojektia. Miten päästä lähemmäs kolmevuotiaan kanssa mukavasti eräilemään. Nyt Suomemme sulkuaikana olemme käyneet lähimetsässä kävelyllä hanakasti. Ja kerran eväsretkellä, siitä poika tykkäsi erityisesti.
Halu on mennä koko perheellä syvemmälle metsän ytimeen, mutta eihän pieni jaksa kävellä. Eivätkä rattaat metsäpoluilla kulje. Siksi suunnitelmissa on ollut kantoreppu. Vaimolle ja itselle pitää hankkia samanlaiset tuulipuvut kunnolliset ulkoiluvaatteet, ainakin housut, Sallalle kengätkin.
Koska minulla lähtee helposti lapasesta, katselin lisäksi eteisellistä telttaa, rektikeitintä, ruokatermoksia, pojalle makuupussia, matkanuotioita ja mitä ikinä verkkokauppias minulle myydä keksiikään. Vaan entäs jos tehtäisiin vaiheittain:
Vähän pidemmät reissut lähimetsään lapsenkantorepulla ja hyvillä varusteilla – vaikka lounastamaan metsän siimekseen.
Loikokulma 