Maailman kuuden isoimman maratonin (World Marathon Majors) joukkoon kuuluvalle Berliinin maratonille päästään arvalla. Arpaonni suosi minua vuodelle 2020, mutta korona siirsi tapahtuman.

Vuoden 2021 toteutusta syyskuussa sai jännätä vielä kesällä, mutta hiljalleen koronan kurimuksen otteesta päästiin paremmin irti, kun muun muassa rokotuskattavuus parani. Punnitsin silti osallistumista tarkkaan. Päätin lopulta osallistua, koska Berliinissä ja tapahtuman järjestäjillä terveysturvallisuustoimet olivat erinomaisesti kunnossa. Käytännössä koronarokotustodistusta tai negatiivista testitulosta ja maskia kasvoilla vaadittiin useammassa paikassa.

Maratonmessut järjestettiin Templehofin vanhalla lentoasemalla. Massiivinen rakennuskompleksi mahdollisti hyvät turvavälit, vaikka osallistujia juoksuun oli 25 000. Saavuin paikalle suoraan lentoasemalta noin 9:30. Olin varautunut jonottamaan toista tuntia, mutta sisällä Templehofissa olin jo vartin jonottamisen, ja kahden tarkastuspisteen läpikäynnin, jälkeen.

Alueen perukoilta kävin noutamassa juoksunumeroni sekä kenkään kiinnitettävän seurantasirun. Samasta tilasta sain myös erikseen tilaamani finisher-paidan ja magneettiset kisanumerokiinnikkeet (jotka totesin juoksun aikana ja sitä ennen huomattavasti klassisia hakaneuloja paremmiksi).

Ulkona Templehofista olin jo kymmenen aikaan. Taksi majapaikkaan Gendarmenmarkt-aukion suunnalla. Taksikuski totesi lähes kuolemattomasti: You run 42 kk, huh? I’m a tobacco man. I run 500 meters. Then all out.

Huoneeseen päästyäni päätin suunnata kevyelle lenkille. Juoksin Deutscher Dom -kirkon maalla ja erehdyin ihastelemaan kirkkoa. Yht’äkkiä löysin itseni kiviseltä kirkkomaalta nelinkontin. Olin kompastunut johonkin kivetykseen tai vastaavaan. Vasenta nilkkaa jomotti. Könkkäsin takaisin hotellille.

Huoneessa laitoin kompressiosukan jalkaan ja pidin jalkaa koholla. Pyysin aulabaarista jäitä pussiin ja sidoin pussin nilkan ympärille. Nilkka oli reilusti turvonnut ja siihen sattui kävellessä.

Maratonpäivän aamu

Aamu valkeni ja nousin sängystä seisomaan. Vasen jalka ei tuntunut kantavan. Hypin yhdellä jalalla aamutoimille. Nilkka onneksi vetreytyi kävellessä ja sitä varovasti pyöritellessä. Menisin lähtöviivalle ja katsoisin, mitä tapahtuu.

Hotelli oli aikaistanut aamiaistaan maratonin vuoksi tunnilla ja olin syömässä kello 5:30. Vähän muroja, voisarvea, sämpylää: vaaleaa höttöä. Kahvia. Lähtöryhmäni lähtisi liikkeelle vasta 10:30.

Kävelin pari kilometriä lähtöalueen tuntumaan Brandeburgin portin viereen. Hölkkäsin kevyesti Tiergartenin poluilla, Goethen patsaan valvovien silmien alla. Vasen nilkka tuntui hölkätessä kivuliaalta ja erikoiselta.

Yhdeksän aikaan menin portista sisään juoksijoille tarkoitetulle alueelle. Valtiopäivätalon länsipuolella oleva laaja kenttäalue tarjosi väljyyttä huolimatta siitä, että paikalla parveili kymmeniätuhansia juoksijoita. Siirryin hiljalleen lähtöalueelle, johon pystytetystä näytöstä pystyi seuraamaan kärkiryhmän juoksua. Ilman lämpötila oli kohonnut jo lähemmäs 20 asteeseen ja päivän aikana se tulisi ennusteiden mukaan kohoamaan 25:een. Pilviä ei ennuste taivaalle tarjonnut.

Vihdoin juoksemaan

Kahden vuoden odotus oli vihdoin päättynyt, kun lähdimme liikkeelle kohti Voitonpylvästä. Nilkka pysyi mukana, se tuntui koko ajan paremmalta.

Viiden kilometrin juoksun jälkeen kipua ei enää juuri tuntunut. Koko juoksun ajan tapitin kuitenkin maata tiukasti, sillä kompastuminen tai vaikkapa muovimukiin liukastuminen olisi melko varmasti ollut juoksun päättävä kohtalokas tapahtuma.

Tavoitteeni oli ollut juosta alle neljän tunnin. Treenien perusteella hapenottokyky ja lihaskunto olivat tämän vaatimalla tasolla. Nilkkavamma hidasti vauhtia ehkä jonkin verran, mutta suurempi haaste oli edessä.

Olin treenannut 2 – 10 asteen lämpötiloissa. Nyt lämpömittari oli kavunnut kesälukemiin ja saimme nauttia varsin lämpimästä säästä. En tiedä, oliko se vai mikä syypäänä, mutta nesteet ja geelit eivät tuntuneet imeytyvän aluksi normaalisti. Otin myös geeliä ehkä liikaa ja liian nopeasti.

Kun vauhti alkoi selvästi hyytyä 20 ja 30 kilometrin välillä, aloin juoda ja nauttia geeliä hitaammin, rauhassa. Lopulta myös join enemmän kuin mitä olin aluksi suunnitellut, ja viilensin päätä säännöllisesti vesimukillisella.

Matka jatkui berliiniläisten tsempatessa hurjasti katujen varsilla. Jos katsoin sivustaseuraajaa silmiin, sieltä tuli takuulla ”go Jani!”-tsemppaus (juoksijoiden nimet olivat numerolapuissa). Matkalla näkyi myös jos jonkinlaisia kannustuskylttejä. Aika ajoin rumpu- tai puhallinryhmä, tai kitarabändi, tarjosi tahteja juoksuun. Hain varjopaikkoja puiden ja talojen katveesta.

30 kilometrin jälkeen meno muuttui helpommaksi syystä tai toisesta (energian imeytyminen, lämpöön tottuminen, juoksun zen…?). Keskivauhti parani 22 sekuntia kilometriä kohden väillä 30 – 35 km ja siitä vielä 12 sek. / km välillä 35 – 40 km.

Kun Brandenburgin portti ilmestyi näkyviin erään kulman takaa, kaikki tuska katosi. Vaikka jalat etenivätkin tässä kohtaa jo raskaasti, tieto siitä, että pian ylittyisi maaliviiva toi lapsenomaisen riemun liikkeeseen (vaikka tätä eivät loppusuoralta otetut kuvat todistaisikaan).

Maalisuoralla. Taustalla Brandeburgin portti.

Maaliviivan ylitin takaiskuista huolimatta ajassa 4:21:23, mikä paransi viimevuotista ennätystäni 41 sekuntia. On turhaa ajatella, mitä aika olisi ollut, jos en olisi venäyttänyt nilkkaani tai jos lämpötila olisi ollut maltillisempi, mutta ajattelenpa silti. Vessatauko jonotuksineen ensimmäisen kolmanneksen aikana maksoi sekin muutaman minuutin.

Berliinin maratonista tapahtumana

Sitä tulee helposti ajatelleeksi, että 25 000 juoksijan (ja normaaliaikana vieläkin isompaan) juoksutapahtumaan osallistuminen tarkoittaa tuntien jonottelua ja asioiden säätöä. Toisin sai kuitenkin todeta: Järjestelyt sujuivat paremmin kuin useamman 10 – 20 kertaa pienemmän tapahtuman kohdalla.

Asiat oli mietitty loppuun asti, vaikka niin järjestäjien kuin osallistujien lisähuolena oli tällä kertaa myös koronavirus ja sen vaatimat terveysturvallisuustoimet. Tapahtumassa oli vapaaehtoisia sankoin joukoin ja esimerkiksi messuilla juoksunumeroja jaettiin kymmeniltä pisteiltä.

Reitti ympäri Berliiniä oli hieno, nopea ja historiallisten rakennusten reunustama. Parasta kuitenkin olivat berliiniläiset. Vaikka erään Berliinin maratonkonkarin mukaan kannustus ei ollut mitään normaaliin nähden, oli sekin kuitenkin jo isointa ja äänekkäintä, mitä olen nähnyt. Erään kannustajan kyltissä luki we’ve missed you, olemme kaivanneet teitä. Se kyllä kuului ja näkyi.

Hieno kokemus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s