NUTS Ylläs-Pallas 66 km ensikertalaisen jaloin

762-metrinen Laukukero dramaattisine varjoineen tarkkaili hiljaa oikealla puolella, kun laskettelimme alas neljän kilometrin mittaista baanaa Pallaksen Pyhäkerolta kohti maalia Pallastunturin hotellialueella.

Sitä ennen polkujuoksukenkien oli taottava 62 kilometriä läpi kerojen ja kurujen.

Lähtö oli Hettasta perjantaina 9.7. kello 12. Sitä edelsi pitkä matka Porista kahdella junalla ja kahdella bussilla lähtöasetelmiin. Lapissa oli ollut hiljattain ennätyshelteitä ja kisaviikon aikana tulikin tuijotettua ennusteita silmä kovana. Ennusteet näyttivät juoksupäivälle 20 asteen lämpötiloja ja pilvistä taivasta. Lähes täydellistä, jos toteutuisi. Lähipäiville oli ennustettu myös ukkosmyrskyä. Kaatosateen läpi ajettiin onneksi jo edellisenä päivänä Äkäslompolon kisakeskukseen saavuttaessa.

Perjantain sää paljastui ennusteiden mukaiseksi. Neste- ja pieni hiilihydraattitankkaus oli hoidettu ennen kisaa asianmukaisesti. Treeniäkin oli alla vuoden alusta lukien reilut 1200 kilometriä. Porin maastot eivät tosin tarjoile suuremmin mäkiä, joten treenin osuvuus tulevaan reittiprofiiliin oli kysymysmerkki.

Kysymysmerkeistä suurin oli kuitenkin noin kuukausi aikaisemmin venäyttämäni nilkka. Fysioterapeutti oli teipannut nilkkaa kinesioteipillä ja olin testannut teipin toimivuutta jo pari viikkoa aikaisemmin. En ollut kuitenkaan uskaltanut taivaltaa kovin teknisiä polkuja, jotta kisa ei jäisi väliin.

Kolmas kysymysmerkki oli suhteellisen heikosti nukutut yöunet, sillä Suomea paahtanut helleaalto ei varsinaisesti parantanut unen laatua. Heikompia unia kertyi alle viikon ajalta. Yöjuna Tampereelta Rovaniemelle ei sekään tarjoillut missään määrin hyvää unta.

Vihdoin liikkeelle

Mieli oli kaikesta huolimatta korkealla lähdön lähestyessä – Olihan tätä odotettu jo toista vuotta. Tarkoitus oli osallistua karkeloihin kesällä 2020, mutta kuten niin monet muut tapahtumat, myös sen koronapandemia oli pakottanut pois kalenterista. Fiilis oli Hettassa korkealla itse kullakin. Takuulla moni oli odottanut tätä hetkeä.

Liikkeelle lähdettiin autotietä pitkin ja ensimmäiset viisi kilometriä tarjoiltiin asfalttipäälysteisenä. Sitten käännös hiekkaväylälle, joka ylitti pian Ounasjoen. Etenimme helppoa väylää pitkin jo reilun 11 kilometrin päässä sijainneelle Mustavaaran huoltopisteelle.

Täytin siellä etupulloni (2 x 4 dl). Puolentoista litran juomarakko oli täynnä jo lähdössä, ja lataisin sen vasta Ketomellan huollossa. Pääeväänä minulla oli 11 pakettia Noshtin Vauhtikarkkia (energiamarmeladia). (Älä kysy, miksi noin paljon, en tiedä itsekään.) Lisäksi minulla oli neljä Clif Bar -patukkaa ruokaisampiin hetkiin, pari lakupatukkaa sekä suolapähkinöitä (jotka osoittautuivat tarpeettomiksi).

Pian huoltopaikan jälkeen tuli eteen ensimmäinen nousu Ounastunturin Pyhäkerolle. Sieltä laskettelimme alas Sioskuruun. Maasto oli kovin kivistä ja olin päättänyt, että varsinkaan alkumatkan kivikkoisilla osuuksilla en turhaan riskeeraisi nilkkaani.

Reitti jatkui Siosvaaran ohi ja 24 kilometrin kohdalla saavutimme Tappurin autiotuvan. Tappurilta Ketomellan huoltopisteelle reilun 31 kilometrin kohdalla taivalsimme mielestäni reitin ikävimmän osuuden. Se oli kapeaa ja paikoin kovin juurakkoista metsäpolkua. Metsä kuhisi paarmoista ja mäkäräisistä, jotka jostain syystä näyttivät olevan mieltyneet makuuni. Juoksupari Tomiin ne eivät juuri edes koskeneet. Laskin reissun jälkeen jaloistani 111 puremaa.

Letka eteni välillä hölkäten ja vähän väliä laitettiin kävelyksi, joka rikkoi rytmin (ja toi verenhimoiset sittisontiaiset sekä satiaiset kimppuun). Kapea polku ei tarjonnut paljoa ohituspaikkoja.

Nesteytyshaasteita

Vihdoin Ketomellassa!

Olin juonut kaikki kantamani nesteet ja latasin uuden satsin (2,3 litraa). Söin suklaata ja sipsejä. Korjasin juoksurepusta irti lähteneen juomarakon letkun magneettikiinnikkeen. Suunto 9 sekoili viidennen kerran ja koetti kalibroida kompassia lennosta.

Matka jatkui ihan mukavia hiekkapolkuja pitkin kohti Hietajärven uimarantaa. Melkein teki mieli pulahtamassa käydä. Hietajärvi sivuutettin lännestä ja pian nousimme Seipposen selkään. Reitti kääntyi kohti reilun 42 kilometrin kohdalla olevaa Hannukurun tupa-aluetta.

Jossakin Hannukurun jälkeen aloin miettiä, miksi energiat tuntuvat olevan vajaana ja mieli hieman maassa, vaikka olin syönyt jo ylimääräisiä energioita. Tomin kanssa asiasta keskusteltuani tajusin, että en ollut juonut tarpeeksi.

Siispä juoden. Pian olo oli parempi, mutta kävi myös niin, että olin pian juonut kaikkin nesteeni. Ketomellan huolto oli reitin viimeinen. Onneksi tiesin jossain kurussa olevan pari helposti saatavilla olevaa tunturipuroa.

Lumikeron päällä.

Ensin nousimme kuitenkin Ounastunturin korkeimmalle kohdalle Lumikerolle. Sieltä etenimme kivikkojen kautta Montellin majalle, josta edelleen Nammalankurun kautta Jäkäläkeron länsirinteitä pitkin Rihmakurulle. Jossakin kurussa latasin raikasta tunturipuron vettä suuhun, juomapulloihin ja hattuuni.

Kero-kuru-kero-kuru. Menimme ylös-alas-ylös-alas. Paljoa ei reitti tasaista baanaa tarjonnut, tosin ei se ollut oletuskaan. Reitti oli aavistuksen liian kivinen ja tekninen makuuni (ts. harjoitusolosuhteisiini) nähden. Ylämäet kävelimme suosiolla. Nousua kertyikin mittareihin noin 1700 metriä. Laskuosuuksia hölkkäsin, jos kivikko salli.

Kohti maalia

Keroille kavutessa tuli useamman kerran koettua valehuippuilmiö: ”Tuossa se huippu on”, totesimme – vain päästäksemme huomaamaan, että ”huipun” päältä näkyi seuraava huippu. Jonka päällä saattaisi taas todeta, että ei sekään huippu ollut.

Viimeinen huippu tai ei, olimme joka tapauksessa saavuttaneet Pallaksen kerot. Reitti kulki Taivaskeron ja Pallaksen Pyhäkeron välistä. Takki ei varsinaisesti tuntunut vielä tyhjältä, vaikkakin olin taas juonut nestesäiliöni tyhjäksi.

Kisakello lähestyi 12 tunnin aikaa, kun aloitimme laskeutumisen maaliin. Maalialueen kuulutukset alkoivat kuulua rinteeseen ja kellossa ilmoitettiin olevan aikaa vielä viitisen minuuttia ennen keskiyötä. Maalin ylitin ajassa 11:57:40.

Jälkipohdinnat

Olen tyytyväinen juoksuun kokonaisuutena, ja kokemuksena. Nilkka nyrjähti astetta pahemmin vasta loppulaskussa, kun juoksin isomman kiven päälle. Oli ehkä viisasta säästellä nilkkaa alkumatkasta, vaikka se maksoikin reilusti minuutteja – tai tunteja.

Selkeä virhe oli veden liian vähäinen juominen, joka kostautui hetken aikaa yleisenä velttoutena ja mielen harmautena. Huoltopisteillä olisin voinut juoda enemmän, ja lisäksi mukana olisi ehkä ollut hyvä kantaa vielä yhtä tai kahta ylimääräistä pulloa veden kuljettamiseksi.

Kone itsessään olisi jaksanut luullakseni nopeampaa tahtia, koska maaliin juostessa olo tuntui edelleen varsin energiseltä. Ja koska koko ukko palautui juoksusta nopeammin kuin varmaankaan yhdeltäkään asfalttimaratonilta aikaisemmin.

Ennen juoksua yksi ajatus oli päästä katsomaan hienoja maisemia, mutta mikäli keskittyy täysin juoksuun, ei maisemien takia matkaan kannata lähteä: Harvassa kohtaa niitä ehtii ertyisesti ihailla.

Advertisement