Kokemus nimeltään Berliinin maraton

Maailman kuuden isoimman maratonin (World Marathon Majors) joukkoon kuuluvalle Berliinin maratonille päästään arvalla. Arpaonni suosi minua vuodelle 2020, mutta korona siirsi tapahtuman.

Vuoden 2021 toteutusta syyskuussa sai jännätä vielä kesällä, mutta hiljalleen koronan kurimuksen otteesta päästiin paremmin irti, kun muun muassa rokotuskattavuus parani. Punnitsin silti osallistumista tarkkaan. Päätin lopulta osallistua, koska Berliinissä ja tapahtuman järjestäjillä terveysturvallisuustoimet olivat erinomaisesti kunnossa. Käytännössä koronarokotustodistusta tai negatiivista testitulosta ja maskia kasvoilla vaadittiin useammassa paikassa.

Maratonmessut järjestettiin Templehofin vanhalla lentoasemalla. Massiivinen rakennuskompleksi mahdollisti hyvät turvavälit, vaikka osallistujia juoksuun oli 25 000. Saavuin paikalle suoraan lentoasemalta noin 9:30. Olin varautunut jonottamaan toista tuntia, mutta sisällä Templehofissa olin jo vartin jonottamisen, ja kahden tarkastuspisteen läpikäynnin, jälkeen.

Alueen perukoilta kävin noutamassa juoksunumeroni sekä kenkään kiinnitettävän seurantasirun. Samasta tilasta sain myös erikseen tilaamani finisher-paidan ja magneettiset kisanumerokiinnikkeet (jotka totesin juoksun aikana ja sitä ennen huomattavasti klassisia hakaneuloja paremmiksi).

Ulkona Templehofista olin jo kymmenen aikaan. Taksi majapaikkaan Gendarmenmarkt-aukion suunnalla. Taksikuski totesi lähes kuolemattomasti: You run 42 kk, huh? I’m a tobacco man. I run 500 meters. Then all out.

Huoneeseen päästyäni päätin suunnata kevyelle lenkille. Juoksin Deutscher Dom -kirkon maalla ja erehdyin ihastelemaan kirkkoa. Yht’äkkiä löysin itseni kiviseltä kirkkomaalta nelinkontin. Olin kompastunut johonkin kivetykseen tai vastaavaan. Vasenta nilkkaa jomotti. Könkkäsin takaisin hotellille.

Huoneessa laitoin kompressiosukan jalkaan ja pidin jalkaa koholla. Pyysin aulabaarista jäitä pussiin ja sidoin pussin nilkan ympärille. Nilkka oli reilusti turvonnut ja siihen sattui kävellessä.

Maratonpäivän aamu

Aamu valkeni ja nousin sängystä seisomaan. Vasen jalka ei tuntunut kantavan. Hypin yhdellä jalalla aamutoimille. Nilkka onneksi vetreytyi kävellessä ja sitä varovasti pyöritellessä. Menisin lähtöviivalle ja katsoisin, mitä tapahtuu.

Hotelli oli aikaistanut aamiaistaan maratonin vuoksi tunnilla ja olin syömässä kello 5:30. Vähän muroja, voisarvea, sämpylää: vaaleaa höttöä. Kahvia. Lähtöryhmäni lähtisi liikkeelle vasta 10:30.

Kävelin pari kilometriä lähtöalueen tuntumaan Brandeburgin portin viereen. Hölkkäsin kevyesti Tiergartenin poluilla, Goethen patsaan valvovien silmien alla. Vasen nilkka tuntui hölkätessä kivuliaalta ja erikoiselta.

Yhdeksän aikaan menin portista sisään juoksijoille tarkoitetulle alueelle. Valtiopäivätalon länsipuolella oleva laaja kenttäalue tarjosi väljyyttä huolimatta siitä, että paikalla parveili kymmeniätuhansia juoksijoita. Siirryin hiljalleen lähtöalueelle, johon pystytetystä näytöstä pystyi seuraamaan kärkiryhmän juoksua. Ilman lämpötila oli kohonnut jo lähemmäs 20 asteeseen ja päivän aikana se tulisi ennusteiden mukaan kohoamaan 25:een. Pilviä ei ennuste taivaalle tarjonnut.

Vihdoin juoksemaan

Kahden vuoden odotus oli vihdoin päättynyt, kun lähdimme liikkeelle kohti Voitonpylvästä. Nilkka pysyi mukana, se tuntui koko ajan paremmalta.

Viiden kilometrin juoksun jälkeen kipua ei enää juuri tuntunut. Koko juoksun ajan tapitin kuitenkin maata tiukasti, sillä kompastuminen tai vaikkapa muovimukiin liukastuminen olisi melko varmasti ollut juoksun päättävä kohtalokas tapahtuma.

Tavoitteeni oli ollut juosta alle neljän tunnin. Treenien perusteella hapenottokyky ja lihaskunto olivat tämän vaatimalla tasolla. Nilkkavamma hidasti vauhtia ehkä jonkin verran, mutta suurempi haaste oli edessä.

Olin treenannut 2 – 10 asteen lämpötiloissa. Nyt lämpömittari oli kavunnut kesälukemiin ja saimme nauttia varsin lämpimästä säästä. En tiedä, oliko se vai mikä syypäänä, mutta nesteet ja geelit eivät tuntuneet imeytyvän aluksi normaalisti. Otin myös geeliä ehkä liikaa ja liian nopeasti.

Kun vauhti alkoi selvästi hyytyä 20 ja 30 kilometrin välillä, aloin juoda ja nauttia geeliä hitaammin, rauhassa. Lopulta myös join enemmän kuin mitä olin aluksi suunnitellut, ja viilensin päätä säännöllisesti vesimukillisella.

Matka jatkui berliiniläisten tsempatessa hurjasti katujen varsilla. Jos katsoin sivustaseuraajaa silmiin, sieltä tuli takuulla ”go Jani!”-tsemppaus (juoksijoiden nimet olivat numerolapuissa). Matkalla näkyi myös jos jonkinlaisia kannustuskylttejä. Aika ajoin rumpu- tai puhallinryhmä, tai kitarabändi, tarjosi tahteja juoksuun. Hain varjopaikkoja puiden ja talojen katveesta.

30 kilometrin jälkeen meno muuttui helpommaksi syystä tai toisesta (energian imeytyminen, lämpöön tottuminen, juoksun zen…?). Keskivauhti parani 22 sekuntia kilometriä kohden väillä 30 – 35 km ja siitä vielä 12 sek. / km välillä 35 – 40 km.

Kun Brandenburgin portti ilmestyi näkyviin erään kulman takaa, kaikki tuska katosi. Vaikka jalat etenivätkin tässä kohtaa jo raskaasti, tieto siitä, että pian ylittyisi maaliviiva toi lapsenomaisen riemun liikkeeseen (vaikka tätä eivät loppusuoralta otetut kuvat todistaisikaan).

Maalisuoralla. Taustalla Brandeburgin portti.

Maaliviivan ylitin takaiskuista huolimatta ajassa 4:21:23, mikä paransi viimevuotista ennätystäni 41 sekuntia. On turhaa ajatella, mitä aika olisi ollut, jos en olisi venäyttänyt nilkkaani tai jos lämpötila olisi ollut maltillisempi, mutta ajattelenpa silti. Vessatauko jonotuksineen ensimmäisen kolmanneksen aikana maksoi sekin muutaman minuutin.

Berliinin maratonista tapahtumana

Sitä tulee helposti ajatelleeksi, että 25 000 juoksijan (ja normaaliaikana vieläkin isompaan) juoksutapahtumaan osallistuminen tarkoittaa tuntien jonottelua ja asioiden säätöä. Toisin sai kuitenkin todeta: Järjestelyt sujuivat paremmin kuin useamman 10 – 20 kertaa pienemmän tapahtuman kohdalla.

Asiat oli mietitty loppuun asti, vaikka niin järjestäjien kuin osallistujien lisähuolena oli tällä kertaa myös koronavirus ja sen vaatimat terveysturvallisuustoimet. Tapahtumassa oli vapaaehtoisia sankoin joukoin ja esimerkiksi messuilla juoksunumeroja jaettiin kymmeniltä pisteiltä.

Reitti ympäri Berliiniä oli hieno, nopea ja historiallisten rakennusten reunustama. Parasta kuitenkin olivat berliiniläiset. Vaikka erään Berliinin maratonkonkarin mukaan kannustus ei ollut mitään normaaliin nähden, oli sekin kuitenkin jo isointa ja äänekkäintä, mitä olen nähnyt. Erään kannustajan kyltissä luki we’ve missed you, olemme kaivanneet teitä. Se kyllä kuului ja näkyi.

Hieno kokemus.

NUTS Ylläs-Pallas 66 km ensikertalaisen jaloin

762-metrinen Laukukero dramaattisine varjoineen tarkkaili hiljaa oikealla puolella, kun laskettelimme alas neljän kilometrin mittaista baanaa Pallaksen Pyhäkerolta kohti maalia Pallastunturin hotellialueella.

Sitä ennen polkujuoksukenkien oli taottava 62 kilometriä läpi kerojen ja kurujen.

Lähtö oli Hettasta perjantaina 9.7. kello 12. Sitä edelsi pitkä matka Porista kahdella junalla ja kahdella bussilla lähtöasetelmiin. Lapissa oli ollut hiljattain ennätyshelteitä ja kisaviikon aikana tulikin tuijotettua ennusteita silmä kovana. Ennusteet näyttivät juoksupäivälle 20 asteen lämpötiloja ja pilvistä taivasta. Lähes täydellistä, jos toteutuisi. Lähipäiville oli ennustettu myös ukkosmyrskyä. Kaatosateen läpi ajettiin onneksi jo edellisenä päivänä Äkäslompolon kisakeskukseen saavuttaessa.

Perjantain sää paljastui ennusteiden mukaiseksi. Neste- ja pieni hiilihydraattitankkaus oli hoidettu ennen kisaa asianmukaisesti. Treeniäkin oli alla vuoden alusta lukien reilut 1200 kilometriä. Porin maastot eivät tosin tarjoile suuremmin mäkiä, joten treenin osuvuus tulevaan reittiprofiiliin oli kysymysmerkki.

Kysymysmerkeistä suurin oli kuitenkin noin kuukausi aikaisemmin venäyttämäni nilkka. Fysioterapeutti oli teipannut nilkkaa kinesioteipillä ja olin testannut teipin toimivuutta jo pari viikkoa aikaisemmin. En ollut kuitenkaan uskaltanut taivaltaa kovin teknisiä polkuja, jotta kisa ei jäisi väliin.

Kolmas kysymysmerkki oli suhteellisen heikosti nukutut yöunet, sillä Suomea paahtanut helleaalto ei varsinaisesti parantanut unen laatua. Heikompia unia kertyi alle viikon ajalta. Yöjuna Tampereelta Rovaniemelle ei sekään tarjoillut missään määrin hyvää unta.

Vihdoin liikkeelle

Mieli oli kaikesta huolimatta korkealla lähdön lähestyessä – Olihan tätä odotettu jo toista vuotta. Tarkoitus oli osallistua karkeloihin kesällä 2020, mutta kuten niin monet muut tapahtumat, myös sen koronapandemia oli pakottanut pois kalenterista. Fiilis oli Hettassa korkealla itse kullakin. Takuulla moni oli odottanut tätä hetkeä.

Liikkeelle lähdettiin autotietä pitkin ja ensimmäiset viisi kilometriä tarjoiltiin asfalttipäälysteisenä. Sitten käännös hiekkaväylälle, joka ylitti pian Ounasjoen. Etenimme helppoa väylää pitkin jo reilun 11 kilometrin päässä sijainneelle Mustavaaran huoltopisteelle.

Täytin siellä etupulloni (2 x 4 dl). Puolentoista litran juomarakko oli täynnä jo lähdössä, ja lataisin sen vasta Ketomellan huollossa. Pääeväänä minulla oli 11 pakettia Noshtin Vauhtikarkkia (energiamarmeladia). (Älä kysy, miksi noin paljon, en tiedä itsekään.) Lisäksi minulla oli neljä Clif Bar -patukkaa ruokaisampiin hetkiin, pari lakupatukkaa sekä suolapähkinöitä (jotka osoittautuivat tarpeettomiksi).

Pian huoltopaikan jälkeen tuli eteen ensimmäinen nousu Ounastunturin Pyhäkerolle. Sieltä laskettelimme alas Sioskuruun. Maasto oli kovin kivistä ja olin päättänyt, että varsinkaan alkumatkan kivikkoisilla osuuksilla en turhaan riskeeraisi nilkkaani.

Reitti jatkui Siosvaaran ohi ja 24 kilometrin kohdalla saavutimme Tappurin autiotuvan. Tappurilta Ketomellan huoltopisteelle reilun 31 kilometrin kohdalla taivalsimme mielestäni reitin ikävimmän osuuden. Se oli kapeaa ja paikoin kovin juurakkoista metsäpolkua. Metsä kuhisi paarmoista ja mäkäräisistä, jotka jostain syystä näyttivät olevan mieltyneet makuuni. Juoksupari Tomiin ne eivät juuri edes koskeneet. Laskin reissun jälkeen jaloistani 111 puremaa.

Letka eteni välillä hölkäten ja vähän väliä laitettiin kävelyksi, joka rikkoi rytmin (ja toi verenhimoiset sittisontiaiset sekä satiaiset kimppuun). Kapea polku ei tarjonnut paljoa ohituspaikkoja.

Nesteytyshaasteita

Vihdoin Ketomellassa!

Olin juonut kaikki kantamani nesteet ja latasin uuden satsin (2,3 litraa). Söin suklaata ja sipsejä. Korjasin juoksurepusta irti lähteneen juomarakon letkun magneettikiinnikkeen. Suunto 9 sekoili viidennen kerran ja koetti kalibroida kompassia lennosta.

Matka jatkui ihan mukavia hiekkapolkuja pitkin kohti Hietajärven uimarantaa. Melkein teki mieli pulahtamassa käydä. Hietajärvi sivuutettin lännestä ja pian nousimme Seipposen selkään. Reitti kääntyi kohti reilun 42 kilometrin kohdalla olevaa Hannukurun tupa-aluetta.

Jossakin Hannukurun jälkeen aloin miettiä, miksi energiat tuntuvat olevan vajaana ja mieli hieman maassa, vaikka olin syönyt jo ylimääräisiä energioita. Tomin kanssa asiasta keskusteltuani tajusin, että en ollut juonut tarpeeksi.

Siispä juoden. Pian olo oli parempi, mutta kävi myös niin, että olin pian juonut kaikkin nesteeni. Ketomellan huolto oli reitin viimeinen. Onneksi tiesin jossain kurussa olevan pari helposti saatavilla olevaa tunturipuroa.

Lumikeron päällä.

Ensin nousimme kuitenkin Ounastunturin korkeimmalle kohdalle Lumikerolle. Sieltä etenimme kivikkojen kautta Montellin majalle, josta edelleen Nammalankurun kautta Jäkäläkeron länsirinteitä pitkin Rihmakurulle. Jossakin kurussa latasin raikasta tunturipuron vettä suuhun, juomapulloihin ja hattuuni.

Kero-kuru-kero-kuru. Menimme ylös-alas-ylös-alas. Paljoa ei reitti tasaista baanaa tarjonnut, tosin ei se ollut oletuskaan. Reitti oli aavistuksen liian kivinen ja tekninen makuuni (ts. harjoitusolosuhteisiini) nähden. Ylämäet kävelimme suosiolla. Nousua kertyikin mittareihin noin 1700 metriä. Laskuosuuksia hölkkäsin, jos kivikko salli.

Kohti maalia

Keroille kavutessa tuli useamman kerran koettua valehuippuilmiö: ”Tuossa se huippu on”, totesimme – vain päästäksemme huomaamaan, että ”huipun” päältä näkyi seuraava huippu. Jonka päällä saattaisi taas todeta, että ei sekään huippu ollut.

Viimeinen huippu tai ei, olimme joka tapauksessa saavuttaneet Pallaksen kerot. Reitti kulki Taivaskeron ja Pallaksen Pyhäkeron välistä. Takki ei varsinaisesti tuntunut vielä tyhjältä, vaikkakin olin taas juonut nestesäiliöni tyhjäksi.

Kisakello lähestyi 12 tunnin aikaa, kun aloitimme laskeutumisen maaliin. Maalialueen kuulutukset alkoivat kuulua rinteeseen ja kellossa ilmoitettiin olevan aikaa vielä viitisen minuuttia ennen keskiyötä. Maalin ylitin ajassa 11:57:40.

Jälkipohdinnat

Olen tyytyväinen juoksuun kokonaisuutena, ja kokemuksena. Nilkka nyrjähti astetta pahemmin vasta loppulaskussa, kun juoksin isomman kiven päälle. Oli ehkä viisasta säästellä nilkkaa alkumatkasta, vaikka se maksoikin reilusti minuutteja – tai tunteja.

Selkeä virhe oli veden liian vähäinen juominen, joka kostautui hetken aikaa yleisenä velttoutena ja mielen harmautena. Huoltopisteillä olisin voinut juoda enemmän, ja lisäksi mukana olisi ehkä ollut hyvä kantaa vielä yhtä tai kahta ylimääräistä pulloa veden kuljettamiseksi.

Kone itsessään olisi jaksanut luullakseni nopeampaa tahtia, koska maaliin juostessa olo tuntui edelleen varsin energiseltä. Ja koska koko ukko palautui juoksusta nopeammin kuin varmaankaan yhdeltäkään asfalttimaratonilta aikaisemmin.

Ennen juoksua yksi ajatus oli päästä katsomaan hienoja maisemia, mutta mikäli keskittyy täysin juoksuun, ei maisemien takia matkaan kannata lähteä: Harvassa kohtaa niitä ehtii ertyisesti ihailla.

Valoa juoksutunnelin päässä & valmennusoppeja

Vielä ei kannata täysillä innostua, mutta varovaisesti positiivisella ajatuksella voi olla. NUTS Karhunkierros voidaan järjestää, mikä saattaa lupailla hyvää myös NUTS Ylläs-Pallaksen kohdalla. Kaikki tietysti riippuu tilanteen kehityksestä ja alueellisista rajoituksista (Karhunkierros on Rukalla Pohjois-Pohjanmaalla, Ylläs-Pallaksen Hetta-lähtö käsivarren Lapissa).

Berliinin maratonin järjestäjiltä tuli viesti, että he pyrkivät järjestämään tapahtuman ja mahdollistamaan osallistumisen jonkinlaisella todistusmenettelyllä (rokotus, negatiivinen testi). Pidetään peukkuja.

Alkuvuosi on edennyt juoksun osalta hyvin. Mittarissa on tätä kirjoittaessa 855 km. Jos sama tahti jatkuu, edessä lienee henkilökohtainen ennätysvuosi. Joskus harrasteen alkuaikoina taisin tahkota 1600 kilometrin vuoden. Silloin laskenta perustui taulukkoon, johon kirjasin matkat Eniro mapsilla kartoittaen.

Nyt helmikuussa juoksin vain noin puolet alun perin suunnitellusta, kun vasen pohje teki tenän erään pidemmän lenkin aluksi. (Juoksin tietysti pitkän lenkin siitä huolimatta loppuun.)

Lääkärillä tarkastus, ettei kyseessä ollut laskimotukos. Ei ollut, mutta toista viikkoa piti parannella. Etenin varovasti, ettei homma pitkity. Usein innostus uhkaa viedä voiton, juoksu jatkuu liian aikaisin ja vaivan parantelu pitenee. Maltti on näissä valttia, vaikka juoksupolun kutsu kuumottaakin mielessä.

Juoksuvalmennuksen oppeja

Alkuvuodesta totesin, että työnantajan tarjoama liikuntaetu uhkaa hapantua käsiin, kun tapahtumia perutaan. Löysin Jalanjälki-juoksuvalmennuksen, johon liikuntaetumme kävi maksutapana.

Olen edennyt herrojen Rautiainen ja Simpanen toimittamin juoksuohjelmin tammikuusta eteenpäin. Ohjelmaa tarkastellaan uudestaan neljän viikon välein (tai esimerkiksi pohjevammoja kohdatessa).

Juoksuohjelman seuraaminen on opettanut minulle ainakin seuraavia asioita.

Hitaasti on vaikeaa, mutta tärkeää juosta

Ohjelmassa on ollut esimerkiksi lenkki alle 125 sykkeellä. Kirjoilutti metsän siimeksessä kovin, kun kevyinkin hölkkä vei sykkeen yli tuon rajan. Kävellen sykkeet tippuivat niin paljon alle, että halusin laittaa taas juoksuksi. Vain huomatakseni, että ollaan jälleen yli. Hitaat peruskuntolenkit (PK1) ovat kuitenkin yksi kokonaisuuden suola. En aikaisemmin uskonut, että hitaasti juoksemalla voi palautua, mutta näin se tuntuu menevän.

Kehonhuolto helpottaa oikeasti tekemistä

Olen tietenkin lukenut kehon huoltamisen tärkeydestä vuosia, ja venytellytkin satunnaisesti, mutta vasta Jalanjälki-ohjeiden ja ohjelman ”pakottavuuden” kautta olen saanut todeta, että kehonhuolto on todella tärkeää. Ei pelkästään juoksun, vaan myös istumatyöni vuoksi.

Vauhtikestävyyden kehittäminen parantaa koko vauhtiskaalan tekemistä

Tästäkin olen tietenkin lukenut vuosikaudet. Sitten olen (tietenkin) laittanut ohjelmaani vauhtikestävyyslenkkejä ja intervallivetoja. Sitten olen VK-päivänä lähtenyt tekemään ja todennut, että tämä tuntuu ikävältä. Sitten olen päätynyt jurnuttamaan sitä täysin samaa tahtia kuin aina ennenkin. Heh. Olen sen luonteinen, että kun juoksuohjelma antaa harjoitteen tehtäväksi, teen sen tarkasti annetuilla ohjeilla. Vauhtikestävyys kerran-pari viikkoon maistuu oikein hyvältä ja on usein viikon treeneistä jopa odotetuin.

Koko vauhtiskaalalla juokseminen vähentää jumeja, lisää motivaatiota ja kehittää

En sano enää kolmannen kerran, että tämäkin on ollut teoriatasolla tuttu juttu. Nyt, kun viikko-ohjelmassa on ollut pitkää hidasta lenkkiä, keskipitkää ja melko nopeaa, nopeahkoja intervalliharjoitteita ja sähäkkiä spurtteja, olen huomannut kehittyväni täysin uudella tavalla. Mausteeksi sopivat myös mäkivoittiset treenit (merkinnän kuvassa juoksemassa kasaan 1000 nousumetriä Kuopiossa Puijolla), eri maastot ja väliin tietty muutkin liikuntaharrasteet. Eri vauhtien käyttäminen tuntuu myös vähentävän yleisjumitusta ja pitävän motivaation yllä aivan uudella tavalla.

Kevytretkeily ja ”big three” eli kantolaite, makuusysteemi & majoite

Olen ostanut ajatuksen kevytretkeilystä: Miksi raahata painavaa tavarakuormaa, kun on mahdollista selviytyä keveämmin? Alla piilee toinen, kiinnostavampi näkökulma: Tulemme itse asiassa varsin vähällä ihan hyvin toimeen. Ajatuksen ostin viimeistään luettuani Ossi Määtän mainion Kevytretkeilijän oppaan.

Retkeilyssä keventäminen kannattaa aloittaa kolmesta suuresta, joita ovat:

  1. Kantolaite
  2. Makuupussi ja -alusta
  3. Majoite

Minulla on pyöräretkeilyä (bikepacking) varten hankittu varustus. Nyt kiinnostuksen kohteena on vaellus kävellen, ja mahdollisesti juosten (fastpacking). Näitä varten tarvitsen repun (juoksuvaellukseen todennäköisesti toisenkin).

Varusteiden keventämisen mahdollisia kustannuksia ovat ainakin käyttömukavuudesta tinkiminen, kulutuskestävyydestä karsiminen (usein, mutta ei aina, kevyempi kangas kestää kulutusta huonommin) sekä kovempi hinta.

Lähtötilanteessa big three:ni painaa:

  1. Kantolaite: Ei ole
  2. Makuupussi ja -alusta: Carinthia Tropen 1100 g + Therm-a-Rest NeoAir Xtherm regular 430 g = 1530 g
  3. Majoite: Robens Arrowhead 1800 g

Pelkän painon vuoksi en ehkä olisi lähtenyt päivittämään, mutta Carinthian Tropen -makuupussi on jättänyt minut kylmäksi Suomen kesäyössä, vaikka ylläni on ollut lisäksi meronivillakerrasto. Arrowhead-teltta on puolestaan melko ahdas minulle, enkä ole saanut tuuletusta oikein kuntoon.

Reppu: Osprey Exos 58

Repuksi valikoitui Ospreyn Exos 58 (1230 g / n. 170 €). Vaatimuksina oli hieman kestävämmillä kankailla varustettu ja kohtalaista tukea tarjoava reppu, johon mahtuu noin 60 litraa ja jolla kantaa tarvittaessa noin 15 kiloa (Exos kantaa 18 kg). Budjetti oli pari sataa ja repun tavoitepaino 1000 – 1200 g.

Vaihtoehtoina pyörittelin myös näitä:

  • Osprey Levity (60 l, 900 g, 200 €, mutta liian vähän tukea(?))
  • Gossamer Gear Mariposa 60 (60 l, 920 g, 300 €; liian kallis eikä tuuletusta selässä)
  • Zpacks Arc Haul Zip (64 l , 780 g, 288 € + alv ja tullimaksu USA:sta = n. 400 €; liian kallis)
  • Granite Gear Blaze 60 (60 l, 1350 g, 320 € + alv ja tullimaksu UK:sta; liian kallis & painava)
  • Atom Packs The Mo 60 l (900 g, n. 316 eur + alv ja tullimaksu UK:sta; liian kallis)

Makuupussi: Kustomoitu Cumulus LiteLine 400

Vaatimukset makuupussille olivat: Comfort-lämpötila nollan tuntumassa, paino 800 – 900 g, kankaat vähän kestävämpää sorttia, kosteuden kestävyyttä ja hinta alle 400 €.

Vertailin esimerkiksi seuraavia:

  • Rab Ascent (comfort 1, paino 1060 g, hinta 240 €)
  • Mammut Nordic Down 3 Season (comfort 0, paino 1000 g, hinta 270 €)
  • Cumulus Panyam 450 (comfort 0, paino 810 g, hinta 275 €)
  • Marmot Phase 20 (comfort -1, paino 660 g, hinta 370 €)

Valinta olisi ollut varmaan Marmotin Phase 20, jos sitä olisi ollut saatavilla jossakin. Toisaalta Marmotin keveys on saatu aikaan esimerkiksi ohuilla kankailla ja halusin panostaa hieman kestävämpään pussiin.

Päädyin tilaamaan Cumulukselta LiteLite 400 -pussin (vakiona comfort 2, paino 705 g ja hinta 249 €) seuraavilla kustomoinneilla:

  • Lisäuntuvaa sen verran, että comfort-arvoksi tuli 0
  • Untuvaksi kosteutta sietävää hydrofobista untuvaa
  • Ulkokankaaksi kosteutta pitävä Pertex Quantum Pro 36 g

Painoa pussille tuli 786 g ja hinnaksi postikuluineen 392 €.

Teltta: 3F UL Gear Lanshan 2 Pro

Teltan vaatimuksia olivat suhteellisen kevyt paino (maks. 1000 g luokkaa), tilavuus, hengittävyys ja ainakin yksi telttaeteinen (absidi). Keinuin kauan kupoliteltan ja sauvojen varaan pysytettävän teltan välillä.

Kupoliteltoista kiinnostavin olisi ollut Nemo Hornet 2P, hinta noin 400 €.

Lähes oikopäätä olisin hankkinut joka paikassa hehkutetun Durstonin X-Mid 2P -teltan, mutta sitä ei ole saatavilla mistään ja tulevat erät myydään loppuun hetkessä.

Zpacksin Duplex olisi myös ollut kiinnostava, mutta sen hankintaa rajoittivat samat asiat kuin Zpacksin repunkin: Tilaus Yhdysvalloista ja sen mukanaan tuomat arvonlisäverot sekä tullimaksut.

Kelailin aikani Redditiä ja katselin YouTube-videoita. Päädyin hankinnassa Kiina-ihmeeseen eli Lanshan 2 Pro -telttaan. Painoa sillä on tarvikkeineen noin 1100 g, hinta noin 170 €. Sisäänkäyntejä ja absideja on kaksi, ja tilaa kuin pienessä palatsissa.

Lanshan pystytetään vaellussauvojen varaan, mutta olin sellaisetkin juuri hankkinut. Teltta ei kuitenkaan taida palvella pyöräilykäytössä, ellen saa sauvoja taiteltua jotenkin näppärästi mukaan. Sauvat painavat noin 200 g kappaleelta, joten niiden kanssa telttavarustuksen yhteispaino nousee 1500 grammaan. Vaeltaessa sauvat ovat toki joka tapauksessa mukana.

Päivitetty big three

  • Kantolaite 1230 g
  • Makuupussi ja -alusta 786 g + 430 g = 1216 g
  • Majoite 1100 g
  • = 3456 g

Teltan ja makuupussin päivittämisen myötä painosäästöä tuli 1014 grammaa. Kolmen suuren yhteispainon referenssinä voi pitää Kevyretkeilijän oppaan mukaan 3 – 4 kilogrammaa, joten sikäli päivitys oli onnistunut.

Painoa saan viilattua vielä ainakin hieman alas poistamalla Exoksesta muutaman ylimääräisen osan ja kenties vaihtamalla teltan vakiotarvikkeita kevyempiin.

Toivon samalla nukkumismukavuuden lisääntyvän roimasti vilunväreheräilyjen poistumisen, majoitustilan lisääntymisen sekä ilmastoinnin parantumisen myötä. Varmaa on, että patikointimukavuus paranee kilon kevenemisen myötä.

Kuva: Sayan Nath / StockSnap

10 vuotta käyttämäni Endomondo lopettaa toimintansa & puolimaraton kallo murtuneena

UnderArmour (UA), joka hankki Endomondon taannoin, ilmoitti lopettavansa Endomondon toiminnan tämän vuoden loppuun mennessä.

Esimerkiksi juoksujen seurantaan sopiva sovellus on ollut taantumustilassa jo pitkään. Palvelussa ei ole nähty juuri ominaisuuksien kehittymistä.

Silti harmittaa hieman, sillä olen käyttänyt Endomondoa vuodesta 2010 lähtien ja sinne on tallennettu monta merkityksellistä juoksua. Statistiikan saa ulos esimerkiksi Stravaan ilmeisesti vain juoksu kerrallaan. UA tarjoaa toki treenihistorian saumatonta siirtoa toiseen omaan palveluunsa.

Viimeisen vuoden ajan olen käyttänyt Suunnon omaa palvelua, koska ranteessa on keikkunut Suunto 9 Baro. Suunnon palvelusta lenkit synkronoituvat Stravaan, mutta myös Endomondoon. Siksi Endoon, koska Stravan ilmaisesta versiosta ei tunnu löytyvän näkymää esimerkiksi vuosistatistiikkaan. Endossa statistiikkaa on ollut näppärä seurata. Alla lukemiani vuodesta 2010.

Kuten näkyy, välissä on muutama vuosi, jolloin minua ei kiinnostanut seurata juoksuja mittarilla. Pari vuotta taisi vierähtää juoksun saralla lähinnä ylämäkisprinttejä ja tabata-intervalleja tehdessä. Tässä vielä viime vuosien statistiikka:

Puolimaraton halvausoireissa sairaalan ympäri

Ehkä itselleni merkityksellisin Endomondoon tallentunut juoksu on puolimaraton sairaalan ympäri. Olin murtanut kalloni ja minulla oli vasemmassa jalassa halvausoireita sekä vasemmassa silmässä jotain hermovikaa – näin kaiken kolmena.

Ennen onnettomuutta olin ilmoittautunut puolimaratonille, jonne minua ei ymmärrettävistä syistä päästetty. Kysyin kuitenkin hoitajilta, voisinko juosta puolikkaan sairaalan maisemissa. ”Jos pysyt näkyvissämme koko ajan”, kuului vastaus. Niinpä juoksin (ja kävelin) ihan jokusen kierroksen ympäri sairaalan (vauhti jäi melko hitaaksi):

Kartasta ei oikein ota selvää, kuinka monta kierrosta tuli juostua. Tällaiset muistiinpanot olen juoksuun tehnyt:

  • I was about to attend today to Helsinki City Run half marathon, but couldn’t attend due to skull fracture.
  • Two main things that affect to walking are nervous problems in left leg that cause some sort of paralyzing problems (feels like wooden leg) and nervous problem with right eye.

Sairaalajuoksun lisäksi Endoon on tallentunut niin ensimmäinen puolimaratonini kuin tietysti tärkeää dataa kehittymisestä harrasteen alkuvuosilta. Ehkä vielä jonkinlaisella työllä ne ehtii tuolta pelastamaan.

SAUL SM-maraton (Finlandia Marathon) 2020 – Oma ennätys ja SM-mitali!

Herran vuonna 2020 Jyväskylässä paransin maratonin ennätystäni 28 minuuttia, ja sain osana joukkuetta SAUL:n SM-pronssia!

SAUL SM-maratonin pronssia 2020
SAUL SM-maratonin pronssia 2020.

Tavoitteena oli juosta ensimmäinen maratonin puolikas vauhdilla 6:30 ja toinen 6:10 – loppuajaksi siis 4:27 h. Kävi kuitenkin niin, että ensimmäiset 21 km etenin vauhdin 5:45 molemmin puolin ja jälkimmäisen puolikkaan hiipuen kohti 6:20 – 6:50 kilometrivauhtia. Mutta kas vain: Loppuajaksi 4:22:04!

Juoksulta varustesäilytyksen tiloissa palautuessa kuuluttaja ilmoitti vielä, että kolmihenkinen joukkueemme (merkinnän kuvassa) oli tullut kolmanneksi Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) SM-maratonin M35-ikäsarjassa. Joten reissusta tuli vielä prossinen SM-mitali kaulaan. Minä oli sarjamme ainoa M35-ikäsarjalainen. Jouni ja Raimo ovat kokeneempaa kaartia, mutta he tuloksemmekin tekivät neljän tunnin pinnassa olevilla ajoillaan.

Jossain 30. kilometrin kohdalla Finlandia Marathonin reittiä. Taustalla Jyväsjärvi. Kuva: Antti Saarimaa.

Finlandia Marathonin reitti kiertää neljästi Jyväsjärven ympäri. Oikein hienoa rantamaisemaa. Jyväskylän keskustaa pääsee ihailemaan monesta kuvakulmasta. Matkalla on muutamia mäkiä, jotka viimeisellä kierroksella laittoivat jo kävelemään.

Sää oli melko tuulinen ja sen tunsi etenkin Lutakonaukiolla olevaa maalia kohti käännyttäessä: Reitti kulki tiukasti rantaa pitkin ja puhuri kävi järveltä. Pari kertaa juoksijat saivat kevyttä sadetta niskaan. Piristi mukavasti.

Kun lähes kaikki asiat sujuvat maratonilla

Ennakkotankkaus ja kilometrien vähentäminen viimeisillä viikoilla toimivat. Toiseksi viimeisellä juoksin noin parikymmentä kilometriä, viimeisellä enää viisi. Maratonviikon join reilummin nestettä ja torstaina tankkasin hiilihydraatteja marjasopan, mehun ja karkkien muodossa. Maratonpäivän aamiaisen suunnittelin tarkasti (ts. sain Juoksija-lehdestä kaavan: mustikkakeittoa, appelsiinimehua, kananmuna, vaaleaa leipää juustolla, riisipuuroa hillolla, banaani, kahvia) . Myös maratonviikko tuli nukuttua hyvin. Jopa itse kisaa edeltänyt yö meni varsin mallikkaasti.

Jalkaan hyvin sisäänajetut kengät. Jalkateriin vaseliinia ja päälle kompressiosukat.

Heti startissa tuli ensimmäinen pieni mutka: Suunto 9, jonka varaan olin laskenut tahdituksen, vaati kompassin kalibrointia. Piti pyöritellä laitetta kahdeksikon muotoisella liikeradalla. Ei oikein onnistunut vauhdissa. Hetken aikaa härveliä veivattuani se suostui aloittamaan mittauksen.

25 kilometriä eteni kevyesti. Kolmenkympin kohdalla tämä vasta alkaa, toistelin itselleni.

Numerolapun hakaneula alkoi jauhaa rintaa kipeästi (ei teippauksia – muistin asian vasta kisaa edeltävänä iltana, eikä meillä ollut laastaria saati muuta teippausmateriaalia). Se oli kuitenkin pientä vasemman hartian säteilevään kipuun verrattuna.

Happi kulki ja jalatkin kestivät suht hyvin, mutta hartiaan painoi. Pyörittelin kättä ja veri kiersi hetken vähän paremmin. Tukholman maratonille valmistautunessani kävin niska-hartiahieronnassa, koska olin todennut tuon alueen menevän ensimmäisenä jumiin pitkässä juoksussa. Syy on varmaankin konttorityössä yhdistettynä ylävartalon treenin puutteeseen. Jatkossa täytyy muistaa hieronta. Ja jatkossa täytyy ottaa jokin kahvakuulahomma tai muu vastaava rutiiniksi – jo näyttöpäätetyönkin vuoksi.

Jossain 32. kilometrin kohdalla se vasta alkoi

Se on erikoista, kun vielä 25. kilometrin kohdalla voi iloisesti rallatella, että nyt tulee ennätys, nyt laitetaan vaan tossua toisen eteen kepeästi. Siitä seitsemän kilometriä eteenpäin ja sitä miettii, että eihän tämä etene yhtään. Jalat tuntuvat vastustavan jokaista askelta vastalausein, jotka ovat askel askeleelta painavampia.

32. kilometrin kohdalla päätin, että raahaudun 35 kilometrin paalulle. Siinä päätin, että 37 km paalu olkoon seuraava etappi. Jossain siellä main taustalta tuli 51. maratoniaan juokseva konkari. Vaihdoimme pari sanaa ja hän ehdotti kävelemään mäen. Konkari totesi, ettei tässä enää alle neljän tunnin pääse. Sanoin ennätykseni olevan 4:50. Siihen konkari totesi heti, että sinähän rikot ennätykseksi kirkkaasti.

Tuosta kohtaamisesta, noista sanoista ja loppujen mäkien kävelystä sai yllättävän paljon uutta virtaa viimeisille kilometreille.

Maalia kohti hitaasti, mutta varmasti. Aika hiipui parilla viimeisellä kilometrillä seitsemään minuuttiin. Vielä muutamat mutkat maalisuoralle ja siellä jonossa maaliin. Käteen runsas eväspussi ja kohti varustesäilytystä. Siellä sain repun kouraani, istuin tuolille ja korkkasin eväspussista palautusjuoman.

APK-maratoonarit SAUL SM-pronssia
APK-maratoonarit saivat SAUL SM-pronssia 2020!

Kohta kuuluteltiin joukkuesarjan sijoituksia. ”M35-sarjan joukkuekisassa kolmanneksi tuli….APK-maratoonarit!” Meidän tiimi! Raimo kipaisi noutamaan mitalit. Minun ja Jounin jaloilla ei liikkeelle kohti palkintopallia kyetty.

Jälkiajatukset

Finlandia Marathon 2020 / SAUL SM-maraton 2020 oli minulle kenties se paras maratonkokemus. Ei vähiten siksi, että sain kelloon ennätysajan ja kaulaan SAUL SM-mitalin. Valmistautuminen sujui hyvin, reitti oli mainio ja sää salli.

Tämä oli myös ensimmäinen maratonini, jossa jalkoihin ei tullut ensimmäistäkään rakkoa tai edes rakon alkua. Yksikään varpaankynsi ei tummunut. Vaikka maanantaina töissä portaiden alaspäin käveleminen oli varsin hidasta, se kuitenkin onnistui. Ja jo keskiviikkona jalat olivat palautuneet kipujen osalta.

Kurkkaa vielä maratonpäivän twiittiketju ”Janin matkassa maratonille”.

Finlandia Marathon muuttui SM-maratoniksi & Tallinna Maraton 2020

Pyysivät mukaan Suomen aikuisurheiluliiton (SAUL) SM-maratonille joukkuekisaan. Se juostaan Finlandia Marathonin reitillä ja puitteissa, joten valinta oli joko tai. SM-maratonille harvemmin tie vie, joten päätin tarttua tilaisuuteen. Finlandialla mitali jaetaan jokaiselle maaliin päässeelle, SM-maratonissa kolmelle parhaalle – mitali siis jää tältä reissulta väliin.

Tallinnan maratonin juoksin kotikonnuilla etäosallistumisena kombomaratonina. Siinä juoksut saa koostaa useammasta vähintään 4,2 km palasta. Juoksin neljällä lenkillä kasaan. Yhteisaika oli aavistuksen päälle neljä tuntia.

Muokkaus 26.9.2020: Tallinnan maratonilta saapui upea mitali ja oivaltavalla tekstillä varustettu paita:

Kaksi viikkoa Finlandia Marathonille

Viisi viikkoa on kulunut siitä, kun päätin osallistua Finlandia Marathonille (19.9.) ja sen myötä laittaa juoksuvaihdetta päälle.

Alkuvuodesta rakentelin pohjia vielä silloin kalenterissa olleita NUTS Ylläs-Pallaksen reilun 60 kilometrin ultramaratonia sekä Berliinin maratonia varten. Kilometrejä tuli kuukausitasolla parhaimmillaan 122. Helmikuussa juoksujen päälle tuli vielä noin 60 kilometrin täyspakkausmarssi pariin vuorokauteen – rakensi uskoakseni peruskuntoa ihan hyvin.

Tavoitteet tippuivat koronan myötä kalenterista, joten kesää kohden juoksut alkoivat hiipua. Kesäkuussa juoksukilometrejä kertyi 61 ja heinäkuussa enää 17. Kesään tosin mahtui useampi aktiivinen pyöräilyviikko, joista parhaimpana tuli rullattua 254 km. Ja se tuli rullattua viikon sijaan kahteen vuorokauteen Lauhanvuori-operaatiossa. Kesä-heinäkuussa pyöräilykilometrejä tuli yli 600. Peruskunto pysyi yllä näiden myötä.

Juoksut Finlandia Marathonia varten

Viime kuussa sain juostua mittariin 154 km. Kolme-neljä 7 – 10 m lenkkiä arkisin ja pitkä lenkki viikonloppuisin (pisin 28 km). Tätä kirjoittaessa tälle viimeiselle täydelle viikolle on kasassa reilut 33 kilometriä ja tänään on tavoitteena juosta vielä 25 kilometrin veto.

Finlandia Marathonia varten juossut kilometrit asettuvat reiluun kahteensataan. Lukemani ovat yleisesti ottaen kovin pieniä, kun vertaa niitä juoksuyhteisöjen keskimääräiseen tekemiseen tai juoksuoppaiden harjoitusohjelmiin. Mielessä hiipii nytkin ajatus riittääkö tämä? Minulle on onneksi vakuuteltu, että kyllä se riittää.

Tavoitteet Finlandia Marathonille

Finlandialla minulla ei ole aikatavoitetta – ei tosin ole ollut aikaisemmillakaan maratoneilla. Juoksen kokemusta. Aikatavoitteen olemattomuudesta huolimatta juoksen myös aina itseäni vastaan. Jomottavan jalan aivoille lähettämän signaalin aivoissa aiheuttamaa lopeta jo! herjaa vastaan.

Sen verran päätin kuitenkin Finlandialla kokeilla, että juoksen ensimmäisen puolikkaan vauhdilla 6:30 min / km ja jälkimmäisellä pyrin saavuttamaan vauhdiksi 6 – 6:10 min / km. Näin puolikkaiden ajoiksi tulisi 2 h 17 min ja 2 h 10 min (6:10 vauhdilla). Kokonaisaika 4 h 27 min olisi roima parannus Tukholman maratonin neljään tuntiin ja viiteenkymmeneen minuuttiin.

Flunssista ja koronakaranteeneista on syksy tehty, joten saa vielä nähdä, sekoittavatko ne tämän sopan. Parasta toivotaan ja sitä kohden edelleen mennään.

Aamulenkeillä kohti maratonia

Korona nollasi vuoden juoksutapahtumat (Berliinin maraton ja NUTS Ylläs-Pallas), joten syksyn tullen oli mietittävä jotain. Elokuun alussa keksin ilmoittautua Finlandia Marathonille, joka juostaan Jyväskylässä 19.9. Ellei korona peru sitäkin.

Varasuunnitelmana Finlandialle juoksen sen peruuntuessa vaikkapa Tallinnan maratonin etäsuorituksena. Osallistumisen voi tehdä syyskuun aikana ja se todennetaan lähettämällä gps-jälkitiedosto järjestäjille.

Mutta ei minun ollut tarkoitus tässä koronoista itkeä, siispä asiaan!

Alkuvuodesta minulla oli vielä päällä nousujohteinen maratontreeni. Maaliskuussa peruutusten selvitessä kilometrit alkoivat hiipua. Myös silloin yllättänyt polvivamma vähensi reippailua. Kun kalenterissa ei ollut juoksutapahtumia, pystyi keskittymään pyöräretkeilyyn – Tätä kirjoittaessa viimeisimpänä matka Porista Lauhanvuoren kansallispuistoon.

Summaten: kesällä juoksukilometrejä oli kertynyt todella vähän. Finlandia Marathonille ilmoittautuessani aikaa oli hieman toista kuukautta. Arkemme oli muotoutunut sellaiseksi, että kilometrit tuli saada kasaan lähinnä aamulenkkeillen.

Aamulenkkeilystä

Kolmesti tai neljästi olen herännyt arkipäivinä puoli kuusi juoksemaan. Aamuun mahtuu korkeintaan noin 10 kilometrin lenkki, johon menee minulla peruskuntovauhdilla aikaa reilusta tunnista vajaaseen tuntiin. Juoksen yleensä pari sellaista ja pari vauhdikkaampaa vetoa viikossa.

Herääminen aamulenkille on tuntunut yllättävän vaivattomalle, koska:

  • Menen nukkumaan sen verran aikaisin, että saan nukuttua seitsemästä kahdeksaan tuntia.
  • Säät ovat olleet aamuisin todella hyvät.
  • Aamut eivät ole vielä säkkipimeitä.

Aamua varten oleellista on laittaa juoksuvarusteet valmiiksi. Sängystä ylös, vessa, pari lasillista vettä, vaatteet päälle ja ulos. En syö ennen juoksua mitään.

Aamulenkeissä motivoivat erityisesti aamun rauha, auringonnousun upeaksi värjäämät maisemat (artikkelin kuvassa Kokomäenjoki joskus kuuden aikoihin), loppupäivälle saatava pirteys sekä ajatus siitä, että päivän kilometrit ovat kasassa jo heti aamusta.

Aamulenkeillä viikkokilometrejä kertyy noin 30. Tavoitteena on juosta 40 – 60 km viikossa ja loput kilometrit nautiskelen viikonloppuisin.

Edessä on vielä kolme lievästi nousujohteista viikkoa kohti maratonia ja sen jälkeen huomattavan rauhallinen viikko kohti kohokohtaa Jyväskylässä.

Aamulenkkikuvagalleria

Operaatio Lauhanvuori eli 230 km Porista sinne ja takaisin

Suunnitelma: Lauhanvuoren kansallispuistoon Porista mukavia reittejä pyöräillen yöksi. Alueen ihmettely ja siirtyminen naapuriin Kauhanevan-Pohjankankaan puistoon, siellä toinen yö.

Toteutus: Länsi-Suomea koetelleiden runsaiden sateiden vuoksi reissu yhtä yötä lyhyemmäksi ja kohteeksi vain Lauhanvuori. Eteneminen sitä kohti pitkin mukavia reittejä, mutta matkalla myös kaksi umpikujaa suon sekä järveksi sateista tulvineen tien muodossa. Kilometrejä ensimmäiselle päivälle 50 suunniteltua enemmän. Väsyneenä Lauhanvuoren ihmettely jäi kahteen paikkaan tutustumiseen.

Reissu oli kuitenkin taas mitä mainioin!

Matkaan lähdimme puoli kymmenen lauantaina, nokka kohti Pomarkkua. Isonevan tasan lähestyessä taivas tarjoili pisaroita, vaikka Länsi-Suomea piiskanneet saateet olivat jo enimmäkseen väistyneet. Perjantaina vettä oli tullut siihen malliin, että totesin useamman kerran ikkunasta katsoessani ”onneksi ei vielä tänään lähdetty”.

Kahvitauko Isonevan kupeessa.

Isonevan parkkialueella pidimme ensimmäisen tauon. Kahvit keittelimme ja nautiskelimme opastaulujen lippojen alla, sateen ropistessa. Matka jatkui Valkjärven suuntaan. Ajattelimme pitää lounastauon järven äärellä, mutta reunama oli vuorattu yksityistonteilla. Siispä eteenpäin. Tihenevää kasvustoa ja runsaasti sieniä tarjoavan pienen metsäpolun läpi Pyrstöntielle. Sen varrella Real Turmat -pussilounasta.

Reittisuunnitteluun käytetty Komoot vei Erkkilä-Ikävalkotielle ja yritti meitä sitä pitkin lähes kokonaan umpeen kasvaneen Vuorijärven läpi. Sateet olivat saatelleet itse tienkin järveksi. Rohkeasti kokeilemaan. Vesi oli varsin matalaa ja vain kengät kärjet kastuivat. Välillä vastaan tuli vedenpinnan yläpuolella olevia tienpätkiä. Viimeinen etappi rantaan oli pisin. Lähdin, jälkikäteen ajateltuna uhkarohkeasti, sitä polkemaan.

Vesireiteillä.

Vesi syveni. ”Ei varmaan syvene enää”, ajattelin. Syveni. ”No ei enempää”. Syveni. Siinä vaiheessa laitoin jarrut pohjaan ja jalan maahan. Vettä oli polveen asti. Rantaan oli vielä matkaa ja ranta näytti nousevan jyrkästi jostakin ehkä vieläkin syvempää. Keula takaisinpäin.

Nousimme mäen ja menimme tien pientareelle kuivattelemaan kenkiä, juomaan kahvit ja miettimään, mitäs sitten. Vaihtoehtoinen reitti kulki Siikaisten kautta ja toi matkaan ainakin parisenkymmentä kilometriä lisää.

Siikaisissa matkamiehet kohensivat tappiomielialaansa mainion kahvi- & oluttupa Kaarnan tarjoamin panimotuottein. Jos matka käy Siikaisiin, niin suosittelen tarkastamaan tämän nuoren yrittäjän vasta hiljattain avaaman tuvan.

Siikaisista eteenpäin! Kuljimme Honkajoentietä ja käännyimme pienille poluille, joita ainakaan Google Maps ei taida tunnistaa. Aikamme poljettuamme näimme oikealla opasteen näkötornille. Päätimme katsoa.

Katselmankallion luontotornissa.

Katselmankallion luontotorni ja sen vieressä oleva laavupaikka olivat kerrassaan upea löytö. Pilvinen taivas oli auennut ja kun aurinko lankesi juuri siinä tilanteessa yllemme, ei ollut kaukana ettemme olisi jääneet niille sijoille yötä viettämään.

Luontotornista oli hieno näkymä viereiselle Haapakeitaalle. Tornissa oli hienosti kirjattuna, mitä minkäkin ilmansuunnan näköalasta löytyi.

Jatkoimme Herranmetsätielle ja sen päätteeksi Komoot oli suunnitellut taas metsäretkiä. Umpeen kasvanut peltotie haiskahti seikkailulle. Seikkailu tuli vastaan vähän matkaa jatkettuamme ja seikkailun nimi oli suo. Tunnustelu jalkapatikalla antoi vastaukseksi parin litimärkiä kenkiä. Suohon puolimetriseen vesilammikkoon jämähtänyt pyörä oli se, mitä tässä kohtaa ehkä vähiten kaipasimme. Olimme jo lähellä Etelä-Pohjanmaan rajaa – mutta sittenkin lopulta vielä niin kaukana: Vaihtoehtoinen reitti Koittankosken kautta toi matkaan jälleen parisenkymmentä lisäkilometriä.

Vihdoin lähestyimme Isojokea. Sen läpi kohti Lauhansarvea. Sisään Lauhanvuoren alueille. Aurinko alkoi jo laskea, ilma kylmetä. Tienviitta aumakivelle, toinen kivijatalle. Muutamia kilometrejä eteenpäin ja tie kääntyi oikealle Spitaalijärvelle, jonka äärellä on niin telttapaikkoja kuin keittokatos.

Otimme asemat kauempaa rannasta. Olo oli ryvettynyt, Spitaalijärveen piti päästä pulahtamaan. Kylmissäni järveä kohti kävellen ajattelin, että en pulahda. Koetin vettä laiturilta ja se oli lämmintä kuin linnunmaito. Pulahdan!

Aurinko laskee Lauhanvuorella.
Auringonlasku Spitaalijärvellä.

Pulahdin, ja oli niin kylmää, että hampaat lähes kalisivat. Oli kuitenkin puhdistava pulahdus! Sitten iltapuuro tulille ja teltta pystyyn. Uni maistui 14-tuntisen työpäivän ja 150 ajetun kilometrin jälkeen.

Spitaalijärven nimi tulee siitä, että järven vedellä uskottiin muinoin olevan spitaalia parantava vaikutus. Vettä kannettiin Venäjän ruhtinaille asti.

Hyvää huomenta Spitaalijärvi, huomenta Lauhanvuori!

Aamu Spitaalijärvellä

Heräsin, kun valo kävi telttaan seinämän läpi. Kello oli vasta vaille viisi ja aurinko jo ilotteli Spitaalijärven yllä. Nukuin vielä kolmatta tuntia. Sitten ylös, pesuille ja tavaroita tuulettamaan.

Viime reissun jälkeen majoittumismukavuutta lisäämään hankin ilmatäytteisen Therm-a-Restin NeoAir Xtherm -makuualustan vaahtomuovisen taiteltavan tilalle. Eristää lämpöä aivan eri tavalla. Silti heräsin yöllä vilunväreisiin, vaikka yllä oli lisäksi merinovillakerrasto. Seuraavaksi täytyy päivittää makuupussi. Nykyiseni on Carinthian Tropen, jonka comfort-lämpötila on viisi astetta. Eipä tuntunut pitävän mukavana merinoon kääriytynyttä matkaajaa arviolta seitsemän asteen yössä.

Aamiaisen jälkeen pakkasin tavarat ja suuntasimme Lauhanvuoren näkötornille muutaman kilometrin päähän.

Tornissa pääsee yli 240 metrin korkeuteen merenpinnasta. Näkyvyyttä hyvällä säällä on jopa 70 kilometriä. Lauhanvuori itsessään on 231-metrinen ja Länsi-Suomen korkeimmaksi sanottu kohta. Maisemaa silmänkantamattomiin.

Vuorelta laskettelimme alamäkeä Honkajoentielle hulppeaa vauhtia. Paluureitiksi oli valittu eilisen seikkailureitin sijaan nopein. Siis pikateitä pitkin. Onneksi sunnuntaina liikennettä olisi suhteellisen maltillisesti. Sata kilometriä tunnissa ohi pyyhältävä jäterekka on silti vähemmän hauska kokemus.

Kilometrinnielentä alkoi. Ensin Honkajoelle lounaalle. Siitä kohti Kankaanpäätä. Pomarkku ja pysähdys taas Isonevan parkkialueella. Noormarkkua kohden, ja edelleen Poriin. Toiselle päivälle kilometrejä kertyi noin 80, joten kokonaissaldoksi viikonlopulle tuli 230 kilometriä.

Se tuntui selässä, niskassa, hartioissa, ojentajissa, ranteissa ja reisissä. Leuassakin, koska tulin jauhaneeksi purukumia kymmeniä kilometrejä putkeen useita kertoja.

Epilogi

Kahden päivän aikana sateita tuli muutamaan otteeseen, mutta pääasiassa sää oli mitä parhain. Kuiva, eikä liian lämmin. Ensimmäisen päivän seikkailut ja ylimääräiset kilometrit olisivat saattaneet turhauttaa, mutta suossa ja tulvineella tiellä rämpimiset olivat hyviä kokemuksia. Kokemuksesta viisastuneena tulvinutta tietä en ehkä lähtisi enää ylittämään – tiedä, mitä kuoppia matkalla saattaisi olla.

Ylimääräiset menomatkan kilometrit veivät sen verran aikaa, ja mehuja matkaajista, että perillä kohteessa ei jaksanut katsoa kuin pari yksityiskohtaa. Spitaalijärvi oli hieno. Mieleen jäivät myös Katselmankallion torni ja viereinen keidasalue, pyöräily sienten kansoittamalla metsäpolulla, etenemiskokeilu suossa ja toinen tulvineen järvitien yli.

Hankin pyörään pidempiä reissuja varten Surlyn Moloko-tangon, joka tarjoaa useita erilaisia ajo-otteita. Ja muutenkin mukavammat asennot ranteille pitkien matkojen ajoon. Tanko on ollut joka euron väärti. Ranteita särki matkan jälkeen siltikin, mutta vanhan maastotangon kanssa ne olisivat varmaan jo tulehtuneet irti.

Kolmas uusi hankinta oli Ortliebin Bikepacker-sarjan runkolaukku M-kokoisena. Sen hankkiminen poisti tarpeen kuljettaa nesteytysreppua selässä: Sujautin juomarakon runkolaukkuun. Laukkuun laitoin myös joitakin pikkutavaroita, joiden oli hyvä olla käsillä tarvittaessa nopeasti (sormikkaat, valaisin, purukumit ja Namituvan Häjy-salmiakit).

Kaksi pienempää hankintaa olin myös tehnyt: Kannettavan tiskialtaan (!), joka palveli tällä erää vain kasvojenpesutarkoituksessa (pussiruokien kanssa tiskailua ei tule) sekä pyykkinarun. Naru oli erityisen näppärä pyyhkeen, uimahousujen ja suossa kastuneiden sukkien kuivattamiseen. Molemmat mainioita varusteita valmistavan Sea to Summitin tuotantoa.